Kirjaudu rajakatsetunnuksella

460


VUOSI 460

Muualla:

Zada-pappi Taura, Poppi, Keimo ja Khas´ha käyvät poistamassa kaukaisen Narru-kylän kirouksen.
Simanovin kylä on Taltaran lähellä merirosvojen valtaama kunnes sotavelho Popin rypäs ajaa rosvot pois.



Pohjolassa:

Talvi meni siis nälkää nähdessä ja palellessa ja oli muutoin tapahtumallisesti melko hiljainen. Mitään sen suurempaa ja kohahduttavampaa ei tapahtunut. Metsäläiset tuttuun tapaansa hiukan kolistelivat maatilojen nurkissa ja koettivat varastella kotieläimiä lisäravinnokseen, mutta mitään sen suurempaa uhkaa ei näistä ollut. Salaisten järjestöjen pelättiin talven kuluessa vahvistavan vaikutusvaltaansa rahvaan keskuudessa, sillä hallitsijoiden ja rikkaiden vastaiset kuiskutukset saavat parhaiten vastakaikua silloin, kun puute on suurin. Ja Valtamäkien tiloilta kantautuvat huhut kertoivat, että kapinan mahdollisuus kasvoi vääjäämättä kevään lähestyessä.

Kevät saapuikin sitten vähitellen ihmisten osittaiseksi helpotukseksi ja työnteko alkoi [jälleen niin kaivoksissa kuin maatiloillakin. Nälästä ei kuitenkaan vielä päästy, sillä uusi sato oli luvassa vasta syksyllä. Etelämmästä kulkeutui toki ruokaa ja muita tarpeita, jotka kävivät hyvin kaupaksi korkeillakin hinnoilla. Rahvaan elämä ei vielä keväällä oleellisesti helpottunut. Edelleen jatkunut nälänhätä kylissä ja Vuoriniityn kaupungissa johti erilaisiin köyhien ihmisten mellakointeihin, jotka järjestysvalta tosin tehokkaasti taltutti.

Myös uusia uskonnollisia liikkeitä kerrottiin syntyneen ihmisten hädän ja epätoivon pohjalta. Huhuttiin mm., että Vuoriniityssä joku Lukarias-niminen sokea mies olisi koettanut perustaa omaa lahkoa ympärilleen, mutta tämä hanke jäi vaatimattomaksi Derecas-papiston suuren kielteisyyden vuoksi. Muutamat köyhät ottivat kuitenkin tuon vuoden kuluessa Lukariaksen sankarikseen ja jatkoivat hänen sanomansa julistamista, mikä tuo sanoma sitten ikinä olikaan. Useat ihmiset ovat pilkallisesti jälkikäteen todenneet, että tuskin sitä tiesivät itse Lukarias tai hänen seuraajansakaan.

Kevään tullessa vaikutti siltä, että elämä jälleen vilkastuisi, sillä alkoi tulla uusia tarinoita, kertomuksia ja huhuja kasvavalla vauhdilla. Talven hiljaiselo vaihtui toimeliaaseen hyörimiseen. Kevään kuluessa liikkui useitakin huomiotaherättäviä huhuja. Kerrottiin, että Vuoriniityn suuriruhtinaan Geofriuksen tytär Jessica ei olisi enää neitsyt ja että hänet olisi kevään kuluessa vietellyt ja häpäissyt Kaleva-niminen Jessican henkivartija. Geofriuksen edustajat kieltäytyivät kommentoimasta tapahtumaa muuten, kuin että juttu on pahantahtoisten kielten perätöntä juttua, mutta kuohunta hovin piirissä viittasi siihen, että jotakin oli todellakin tapahtunut. Myöskään kyseistä henkivartijaa ei huhujen mukaan oltu nähty missään. Arveltiin Kalevan lähteneen pakosalle temppunsa jälkeen.

Kerrottiin myös, että joku oli jälleen rikkonut Vuoriniityn hautausmaan rauhaa ja murtautunut erääseen kryptaan, jonne oli sijoitettu lopputalvesta kuolleen Iida Ballendorfin maalliset jäännökset. Murtautuja oli Derecas-pappien mukaan avannut väkivalloin Iidan arkun ja iskenyt puisen vaarnan Iida-vainajan sydämeen. Derecas-papisto on ainakin tuominnut teon tarpeettomana ja törkeänä hautarauhan rikkomisena. Ilkiteon suorittajaa ei saatu kiinni, mutta arveltiin teon tekijän ilmeisesti uskoneen Iidankin olleen vampyyri tämän veljen Xavier Ballendorfin tavoin. Metsäläisistä ei edelleenkään aiheutunut erityisempää haittaa, lähinnä kuljeskelivat ihmisasutusten liepeillä varastelemassa ja kerjäämässä viinaa ja ruokaa. Jotkut epämääräiset huhut väittivät, että Gohtarg, suuri metsäläispäällikkö, olisi vetäytynyt jonnekin kauas erämaihin nuolemaan haavojaan ja kokoamaan joukkojaan uudestaan, mutta tästä ei saatu näyttöä.

Kevät saapui Rajakatseeseenkin ja tuo raja-alue Mahtivuoren ja Nohvatovin valtakuntien välillä vilkastui kauppiaiden, maalaisten ja muiden kulkijoiden matkatessa alueen kautta, kuka mistäkin syystä. Alueelle saapui myös Kaarlo Kempura, joka saapui etelästä ja avasi taverna Vanhan Piparin, mitä on jo totuttu pitämään varmana kevään merkkinä. Samalla lähtivät liikkeelle uudestaan ne sitkeät juorut, jotka väittivät aiempina vuosina Kempuran harjoittaneen tavernassaan varastetun tavaran ostamista ja välittämistä. Monenlaista hämäräheppua ja hiipparia onkin tavernassa aiemmin nähty, joten juoru tuntui melko uskottavalta.

Rajakatseeseen saapui keväällä myös Elias Ilomieli-niminen trubaduuri, joka levitteli pilkkalauluja kaikista alueen tunnetuimmista henkilöistä. Tämä linnakkeelle hetkeksi majoitettu mies ajettiin pilkanteon vuoksi tiehensä. Elias on jatkanut matkaansa ja luultavimmin yhä kuljeskelee pitkin poikin Mahtivuoren ja Nohvatovin valtakuntia. Karhukoitten kartanolla keväällä oleskelleet Shastra Karhukoi ja ritari Edgar de Älliskö saivat yhteisen pojan. Vielä keväällä lasta ei nimetty, vaan tämä jäi syksymmäksi.

Myös Nohvatovin puolelta kuului monenlaisia uutisia. Eniten esillä oli Vardakovissa syttynyt talonpoikaiskapina. Tilanne oli ollut jo pitkään kireä Valtamäen aatelissuvun hallinnoimilla talonpoikaistiloilla ympäri Vardakovin maakuntaa. Suvun päämiehen Valdemarin ja talonpoikien suhteet olivat olleet koetuksella useamman vuotta, kun Valdemar oli huonoista sadoista huolimatta koettanut kerätä veroja normaaliin tapaan. Myös muutoin aatelin otteet talonpoikia kohtaan olivat muuttuneet röyhkeämmiksi ja kovemmiksi, eivätkä myöskään talonpojat olleet täysin valmiita alistumaan herransa tahtoon.

Edellinen vuosi oli jo erityisen jännitteinen ja puhutaan, että ilmikapinan olisi estänyt lähinnä Valdemarin tilamestarin Juntolan sinnikäs sovittelutyö osapuolten välillä. Edellisestä syksystä lähtien alettiin kuitenkin epäillä, ettei Juntolakaan olisi täysin viaton, vaan hänellä olisi ollut kukaties yhteyksiä erääseen valtakuntien välillä toimineeseen salakuljetuskoplaan. Edellisenä syksynä Juntola varmuudella todettiinkin syylliseksi yhteistyöhön salakuljettajien kanssa ja hänet kuljetettiin Vardakovin kaupungin tyrmiin kärsimään rangaistustaan. Näin Valtamäkien alustalaiset ja talonpojat menettivät merkittävän tukijansa ja puolestapuhujansa ja tilanne herrojen ja rahvaan välillä alkoi kiristyä entisestään.

Myös Valdemarin kerrotaan henkilönä muuttuneen aiempina vuosina entistä arvaamattomampaan ja synkempään suuntaan. Myös tilanne tiloilla oli kehittynyt erittäin vakavaksi. Kerrotaan, että lopputalven kuluessa oli useilla Valtamäkien omistamilla tiluksilla ollut useita pieniä yhteenottoja ja kahinoita Valtamäen vasallien ja rahvaan välillä. Kevään kuluessa sitten tapahtui kuitenkin selvästi aiempia pahempi selkkaus, jonka seurauksena eräs Erkkilä-niminen tila asukkaineen hävitettiin kokonaan Valtamäkien vasallien toimesta. Tuosta verilöylystä kiihtyneinä ja kuumenneina talonpojat sitten yllättivät ja tappoivat Jussila- nimisellä tilalla pienehkön Valtamäkien alaisuudessa toimineen soturi- ja veronkerääjäjoukon, joka oli vastuussa Erkkilän tilan tapahtumista.

Tuon avoimen taistelun jälkeen tilanne oli ajautunut avoimeksi kapinaksi ja talonpojat olivat kokoamassa talonpoikaisjoukkojaan eri puolilta Vardakovin maakuntaa Jussilan tilan läheisyyteen. Valtamäkien suku valmistautui omalta osaltaan laajaan rankaisu- ja kurinpalautusretkikuntaan. Vardakovin muut suvut ja viranomaiset seurasivat tilannetta huolestuneena ja varautuivat menemään Valtamäkien tueksi kapinan nujertamiseksi. Nämä nimittäin pelkäsivät, että laajetessaan kapina voisi ulottua koko Vardakovin maakuntaan. Kapinallistalonpoikien tilanne ei siis vaikuttanut lainkaan hyvältä ja nämä koettivatkin epätoivoisesti hankkia liittolaisia kaikkialta kapinassa pärjätäkseen. Kerrotaan, että he olisivat ottaneet yhteyttä laittomiin järjestöihinkin, kuten Kaaoslähteeseen ja Iiv-papistoon.

Kapina ei ollut suinkaan ainut huomiota herättänyt tapaussarja Nohvatovissa. Kuultiin myös huhuja, joiden mukaan Maprovien sukuun kuuluva Ivan Maprov, räätäli, olisi kyllästynyt sukuunsa kohdistuneisiin epäluuloihin ja maanpetosepäilyihin ja päättänyt loikata kevään kuluessa Vardakovin kaupungista Rajakatseen kautta Mahtivuoreen kahden muun sukulaisensa Dimitron ja Aleksein tavoin. Eräänä kevätpäivänä Ivanin räätäliliike ja asunto olivatkin tyhjillään, joten Ivan oli apulaisensa Nikolauksen kanssa ilmeisesti matkaan lähtenyt. Vardakovin viranomaiset eivät kuitenkaan tähän tapahtumaan juuri huomiota kiinnittäneet, koska heidän huomionsa olivat paljon vakavammassa tapahtumasarjassa, Valtamäkien tiluksilla syttyneessä talonpoikaiskapinassa.

Kaikki Nohvatovista tulleet uutiset ja tiedot eivät olleet huolestuttavia. Kuultiin myös, että maineikas nohvatovilainen oppinut ja tieteilijä Fil Gilamon oli aikeissa lähteä vielä loppukevään kuluessa pitkälle tutkimusmatkalle kohti pohjoista. Hänen tavoitteenaan oli tutkia pohjoisia erämaita, niiden kasvi- ja eläinlajistoa, maantieteellisiä oloja sekä sieltä mahdollisesti löytyviä metsäläiskansoja. Eräs keskeinen tavoite oli myös ottaa selvää, päättyvätkö erämaat pohjoisessa mereen niin kuin jotkut metsäläisheimot väittävät. Kevään kuluessa alkoi myös liikkua huhuja siitä, että Nohvatovin puoleisessa Bokean kylässä asuva ja toimiva kauppias, Rudolf, kuuluisi syntyperältään mahtivuorelaiseen Ballendorfien aatelissukuun. Huhut alkoivat vahvistua, kun Rudolf lähti loppukeväästä tyttärensä Henrikan kanssa Rajakatsetta kohden tavatakseen sikäläisen upseerin Marcus Ballendorfin.

Eräänä myöhäiskeväisenä päivänä Rajakatseessa tapahtuikin kaikenlaista monenlaisten kulkijoiden saapuessa taverna Vanhalle Piparille niin läheltä kuin kaukaakin (Rajakatse 24). Päivästä oli tulossa erikoinen ja tapahtumatäyteinen, mitä tuntui ennakoivan jo se, että päivää edeltäneenä yönä alueen metsiin nousi salaperäinen ja paksu usva, jonka pyörteily maanpinnan päällä vaikutti kaikin puolin luonnottomalta. Aamun tullessa sumu kuitenkin väistyi ja teki tilaa vilkkaalle päivälle.

Tuona päivänä Rajakatseen linnakkeet sotilaat kävivät tavernalla viimeinkin tarkastamassa, pitivätkö epäilyt Kempuran omistamien tavaroiden hämärästä alkuperästä paikkansa.Ratsian tuloksena saatiin kokoon kasaan säkillinen tavaraa, joka oli aiemmin kadonnut linnakkeelta ja lähimailta. Sotilaat eivät kuitenkaan sen kummemmin kommentoineet asiaa ja kovistelleet Kempuraa, vaan hymyssäsuin totesivat tavaroiden kertymisen johtuneen "väärinkäsityksistä."

Virkavalta oli muutenkin aktiivista tuona päivänä. Rajakatseen sotilaat järjestivät tavernan lähellä Rajakatseen taistelun muistopäivän kunniaksi taisteluharjoituksen, johon saivat myös muut soturintaitoja omaavat osallistua kykyjään kokeillakseen. Myös muut tahot olivat aktiivisia. Väitetään, että samana iltana tavernan tuntumassa olisi liikuskellut useitakin Vardakovin kapinallistalonpoikien edustajia apua kerjäämässä. Ainakin tiedetään, että Weldoonin sotilaat saman illan kuluessa vielä tulivat tavernalle Konstantin-upseerin johdolla ja oikein Rajakatseen linnanherran Wilhardin antaman luvan kanssa kapinallisia vangitsemaan. Eipä löytynyt, ei, vaikka näitä oli selvästi päivän aikana tavernalla käyskennellyt. Sen sijaan eräs paikan päällä oleskellut nainen paljastui Kaaoslähteen vakoojaksi ja toimitettiin Rajakatseen tyrmiin. Saman kohtalon sai jakaa outo ja hullu mustanpuhuva mies, joka syötti valkosipuleitaan monellekin ja vampyyrinmetsästäjänä esiintyen vainosi erityisesti
Marcus Ballendorfia ja koetti saada tätä suostumaan kaksintaisteluun.

Paikan päältä tavattiin monia muitakin huomiotaherättäviä kulkijoita, mm. maineikas oppinut Fil Gilamon saapui Aleksi-palkkasoturinsa ja lemmikkipeikkonsa kanssa tavernalle kyselemään seurueeseensa täydennystä ennen pohjoiseen suuntautuvaa matkaansa. Tavernalle saapuivat myös nohvatovilaiset Rudolf-kauppias ja hänen tyttärensä Henrika ja nämä käyttivät päivänsä Marcuksen tapaamiseen ja kauppajuttujensa edistämiseen. Henrika jäikin tuon päivän jälkeen vielä pidemmäksikin ajaksi Rajakatseeseen isäänsä edustamaan ja kauppaa käymään. Paikan päälle saapui myös matkaajia hyvin kaukaa lännestä ja nämä herättivät Rajakatseessa huomiota outoine tapoineen, kasvomaalauksineen ja vieraine kielineen. Mitään erityisempää haittaa näistä pääosin naispuolisista "barbaareista" ei kuitenkaan ollut.

Tuon päivän jälkeenkin Rajakatseessa tehtiin mieleenjääviä havaintoja. Aleksei Maprovin sukulainen, Ivan Maprov löydettiin alkukesästä kuolleena taverna Vanhan Piparin takaisesta metsästä metsäläisshamaanin majan suunnasta. Läheltä löytyi toinenkin kuollut mies, joka tunnistettiin tarvikkeistaan päätellen Bokean illusionistiksi, yhdeksi tuon killan oppilaista. Ivanin on arveltu koettaneen loikata Aleksei ja Dimitro Maprovin tavoin pois Nohvatovista, mutta tuo toinen mies esti aikeet. Mutta kuka taas tappoi illusionistin, pohdittiin. Lopuksi viranomaiset päätyivät siihen, että mahdollisen loitsijan oli tappanut kahakasta hengissä selvinnyt Ivanin henkivartija Nikolaus, jonka selitykset itsepuolustuksesta hyväksyttiin. Nikolaus saikin jatkaa matkaa Vuoriniittyyn. Fil Gilamon taas aloitti seurueineen pitkän pohjoisenmatkansa. Salaperäinen vampyyrinmetsästäjänä häärännyt hullu pääsi vapaaksi linnakkeen tyrmistä jonkun tuntemattoman miehen maksaessa hänen takuunsa. Miehet menivät menojaan, eikä heitä vähään aikaan näkynyt.

Samoihin aikoihin alkukesästä kuultiin myös huhuja, joiden mukaan tietyt tahot Vuoriniityn maakunnan puolelta, mm. eräs nimeltä mainitsematon aatelissuku, olisivat järjestäneet juuri noihin aikoihin ase- ja tarvikekuljetuksia Vardakovin maakuntaan kapinallisten puolelle näiden auttamiseksi Valtamäkiä ja muita Vardakovin vallanpitäjiä vastaan. Ainakin Weldoonin linnakkeen lisääntynyt rajavalvonta viittaa siihen, että tällaista liikehdintää tapahtui, vaikka ketään ei todistettavasti saatukaan itse teosta kiinni. Myös Rajakatseen ja Weldoonin linnakkeiden välit olivat jossain määrin kireät, suurelta osin juuri talonpoikaiskapinan vuoksi.

Vardakovilaiset ylipäätään syyttivät vuoriniittyläisiä siitä, että tietyt vuoriniittyläiset tahot koettivat puuttua levottomuuksiin ja välittää apua kapinallisille. Vuoriniityn viranomaiset taas jyrkästi kiistivät tällaisten väitteiden todenmukaisuuden. Kesän edetessä linnakkeitten välit kuitenkin taas parantuivat, vaikka kapina rajan takana Vardakovissa jatkuikin. Yhteenotot kapinallisten ja Valtamäkien soturien välillä pysyivät kuitenkin vähäisinä kummankin osapuolen keskittyessä lähinnä joukkojen ja tukijoitten kokoamiseen.

Uutisia kuultiin myös itse kaupungeista. Vardakovista saatiin kuulla, että sikäläinen kaupunginvartiosto oli joidenkin vihjeiden perusteella tehnyt ratsian erään talon kellariin, joka sitten paljastui Kaaoslähteen piilopaikaksi, tosin hiljattain aiemmin hylätyksi sellaiseksi. Kellari oli myöskin ennen hylkäämistä muokattu kuolemanloukuksi, joka romahti paikan päälle ryntäävien vartijoiden niskaan. Rytäkässä kuoli muutama Vardakovin vartioston sotilas. Vuoriniityssä taas puheenaiheeksi nousi uusi, Antero-nimisen miehen perustama taverna, jonka huhuttiin olevan salainen ilotalo. Myös Koskaloitten aatelissuvun väitettiin rahoittavan tavernaa, vaikka ainakin jälkimmäinen huhu taisi olla kokonaan tuulesta temmattu. Vaikka epäilyksiä taloa kohtaan kohdistuikin, eivät nämä kuitenkaan johtaneet mihinkään viranomaistoimiin. Antero antoi myöhemmin huonomaineiselle tavernalleen nimen "Ketun kolo." Huhutaan, että Ketun kolosta olisi tullut jossain määrin suosittu paikka jopa joidenkin viranomaisten keskuudessa.

Keskikesän lähestyessä kuultiin vaihteeksi iloisiakin uutisia, tällä kertaa Rajakatseesta. Taverna Vanhan Piparin omistaja Kaarlo Kempura julisti järjestävänsä kesän ollessa vehreimmillään tavernassaan Kaarloviisut, ainutlaatuiset laulu- ja soittokilpailut koko Vuoriniityn maakunnassa. Kerrotaan, että tieto kilpailusta olisi kulkeutunut peräti Geofriuksen hoviin saakka, sillä tuolta oli huhujen mukaan lähdössä joku kisoja seuraamaan.

Keskikesän aikoihin kuultiin Vardakovissa olevasta talonpoikaiskapinasta jälleen uusia tietoja. Osan Vardakovin kapinallistalonpojista huhuttiin väsyneen epätoivoiseen tilanteeseensa ja on päättäneen paeta jonnekin turvaan vardakovilaisten aatelisten sortoa ja mahdollisia kurinpalauttamistoimia. Tällaisia pieniä, muutamankymmenen pakolaisen surkeita joukkioita nähtiinkiin siellä täällä pakenemassa erämaita ja myöskin Mahtivuoren rajaa kohden tarkoituksenaan löytää turvapaikka.

Vardakovin viranomaiset eivät luonnollisestikaan katsoneet tällaisia loikkareita hyvällä silmällä, vaan teki kaikkensa joukkioiden kiinnisaamiseksi ja näiden paon estämiseksi. Useimmat joukoista saatiinkiin kiinni. Myös Rajakatsetta kohden olisi suunnistamassa tällainen pieni pakolaisjoukko, joka oli tähän mennessä onnistunut välttämään ja väistämään sotilaspartiot. Rajakatseen linnakkeella seurattiin tilannetta huolestuneena, sillä karkureiden tulo rajan pintaan saattaisi jälleen kiristää linnakkeitten keskinäisiä välejä.

Vaikka muutamat perheet siis katsoivat talonpoikaiskapinallisten tilanteen toivottomaksi, ei se aivan sitä ollut. Kapinallisten huhuttiin saaneen apua monilta tahoilta, mm. kielletyiltä järjestöiltä ja puhkuvan puolustusintoa, jota loikkaukset eivät kykeneet täysin tukahduttamaan. Sitten tulikin jo suuremman yhteenoton aika kapinallisten ja esivallan välillä. Valtamäkien aatelissuvun palveluksessa olevat soturit suorittivat voimallisen rynnäkön kapinallistalonpoikien keskuspaikkaan Jussilan tilalle aikomuksenaan lyödä kapinalliset kertaheitolla ja päättää kapina siihen. Talonpojat monien yllätykseksi kuitenkin selviytyivät tuon Jussilan tilan taistelun voittajiksi. Valtamäkien sotureiden rippeet eivät voineet muuta kuin vetäytyä Valtamäkien sukukartanolle suojaamaan sitä mahdollisilta vastahyökkäyksiltä. Olikin nimittäin ilmeistä, että suuri osa kapinallistalonpojista tällaiseen kostohyökkäykseen ryhtyisi tilaisuuden nyt tarjoutuessa. Ajatus kostosta itselleen Valdemar Valtamäelle kiehtoi kapinallisia. Kapinalliset aloittivat hyökkäyksensä kohti kartanoa...

Noihin aikoihin saapui Rajakatseeseen kuitenkin se päivä, jolloin Kaarloviisut pidettiin. Kilpailu oli vetänyt kulkijoita läheltä ja kaukaa paikalle ja jo kilpailuja edeltävänä päivänä oli tavernalla väkeä sankoin joukoin (Rajakatse 25). Kaarlo Kempura oli varautunut tähän väentulvaan ja huolehtinut muonituksesta paistamalla vieraita varten kokonaisen sian. Paikan päällä olikin taas monenlaista kulkijaa. Kilpailuja edeltävänä päivänä paikan päältä tavattiin esimerkiksi Huikka-niminen mies, Herbertinvartion perustajajäseniä, joka oli jotain tärkeää Rajakatseessa toimittamassa.

Myös lännestä tulleet barbaarit olivat taas paikan päällä, olivat kai mieltyneet alueeseen. Mustanpuhuva hullu vampyyrinmetsästäjäkin ilmestyi taas ihmisiä piinaamaan ja syyttelemään, eikä aikaakaan, kun mies löysi itsensä taas linnakkeen tyrmästä. Myös hullun kaljupäisen raiskaajan väitettiin liikuskelevan metsissä ja kolmannenkin, taikasauvalla varustautuneen hullun liikkeistä lähistöllä saatiin kuulla.

Kaljupäinen mies havaittiin, mutta tämä pääsi livahtamaan paikalta. Sen sijaan kolmas hullu, Lastu nimeltään, saatiin kiinni ja hänet tappoi Rajakatseen linnakkeen Deinosanvelho Simur Diilex itsepuolustukseen vedoten. Sittemmin saatiin kuulla, että tuo Lastu-niminen mies oli jonkun Deinosanvelhon sukulainen. Samana kilpailua edeltäneenä päivänä kuultiin myös huolestuttavia huhuja siitä, kuinka kapinalliset olisivat saavuttaneet Valtamäkien kartanon ja polttaneet sen maan tasalle. No, nämä kaavailut menivät pahasti pieleen, eikä kukaan tosissaan uskonut näin käyneen. Myöhemmin saatiinkin tapahtumasta luotettavampaa tietoa.

Seuraava päivä eli Kaarloviisupäivä oli myös tapahtumatäyteinen. Kisoihin valmistauduttaessa saatiin kuulla, että vampyyrinmetsästäjä oli jälleen lunastettu vapaaksi, mikä herätti huolta ja epäilyksiä. Lisäksi varmistui, että läheisiin metsiin oli saapunut ja majoittunut pienehkö pakolaisjoukko Vardakovin maatiloilta ja näiden pakolaisten tavoitteena oli nopeasti hankkia lupa ylittää raja ja vastaanottaa turvapaikka Vuoriniityn maakunnassa. Tavernalle saapuikin tuon joukon pari jäsentä lupaa kyselemään.

Tällaista ei kuitenkaan Rajakatseen linnakkeen edustajilta herunut, vaan pian tavernalle saapui sitävastoin jälleen sotilaspartio Weldoonin linnakkeelta upseeri Konstantinin johdolla. Tuo partio oli jälleen saanut luvan Rajakatseen linnanherralta Wilhardilta tulla rajan toiselle puolelle ja tällä kertaa tuo joukkio sai paikallistetuksi pakolaisjoukon jäsenen. Seurasi kiivas takaa-ajo miehen yrittäessä pakoa, mutta Weldoonin sotilaat saivat miehen kuitenkin kiinni ja vangituksi.

Tämän jälkeen mies kuljetettiin Weldoonin linnakkeelle ja rajakatseelaiset saattoivat ainoastaan pudistella päitään tapahtuneen johdosta, olihan Rajakatseen linnanherra Wilhardkin ollut operaatiota mahdollistamassa. Ehkä tämä oli kuitenkin paras linnakkeitten keskinäisten välien säilymisen kannalta. Sen sijaan muusta pakolaisjoukosta ei saatu enää havaintoja ja uskotaan, että joukkio pian tämän jälkeen suunnisti kauas Mahtivuoren puoleisiin erämaihin asustelemaan ja uudisasutusta perustamaan kauas esivallan valvovasta silmästä ja rautaisesta kourasta.

Samana päivänä tavernalle ilmaantui myös jokin mielenhäiriöinen mies, joka vannoi Lukariaksen nimeen sekä huuteli Derecas-papiston vastaisia julistuksia. Mies kuitenkin älysi häipyä paikalta, kun Rajakatseen sotilaat harkitsivat hänen kiinniottamistaan. No, tällaisten levottomuutta lietsovien tapahtumien jälkeen tuona päivänä saattoivat Kaarloviisut kuitenkin alkaa. Paikan päälle saapui juuri tuolloin myös Juupeli-nimiseen arvosukuun kuuluva arvovaltainen edustaja suuriruhtinaan Geofriuksen hovista, ilmeisesti kisoja seuraamaan ja päteviä soittajia hoviin mahdollisesti palkkaamaan.

Kisaan osallistui monenlaisia musisoijia, joista yksi sitten voittikin, mutta kukaan esiintyjistä ei vaikuttanut kelpaavan korkea-arvoiselle vieraalle, vaan tämä poistui tavernalta saattajineen ja henkivartijoineen halveksuvin elkein. No samapa se, rahvas tykkäsi musisoinnista kovasti. Kaarloviisujen päätyttyä alkoi seutu taas rauhoittua ja tyhjentyä ihmisten jatkaessa matkaansa kuka minnekin, kuka lähitilalle tai linnakkeelle, kuka taas takaisin tien päälle taivaltaan jatkamaan.

Tuon päivän mentyä saatiin kuulla monenlaisia kuulumisia sieltä täältä.Rajakatseesta lähti liikkeelle laajemmallekin alueelle huhu, jonka mukaan taverna Vanhan Piparin suunnassa metsissä asusteleva metsäläisshamaani osaisi valmistaa pätevää potenssiainetta. Lisäksi saatiin tieto, että hukuksissa ollut "Sotasankarin tikari" oli löytynyt jälleen. Tiedon toi julki Herbert Karhukoi, joka kertoi palveluksessaan toimivan Herbertinvartio-palkkasoturijärjestön onnistuneen hankkimaan tikarin takaisin vuoriniittyläisille. Herbert sitten toimitti ja luovutti tikarin juhlallisesti takaisin Rajakatseen linnakkeelle. Tämä tapaus osaltaan toi Herbertinvartiolle arvostusta niin Vuoriniityn vallanpitäjien kuin rahvaankin parista.

Kuten oli aiemmin todettu, Jussilan tilan taistelun päätyttyä talonpoikien voittoon suuri osa kapinallistalonpojista innostui voitostaan ja päätti hyödyntää tilaisuuden iskeä itseään Valdemaria vastaan ja kenties hävittää Valtamäkien kartano. Osa talonpojista ei halunnut tällaiseen ryhtyä, vaan jäi tiloilleen osan lähtiessä matkaan sitäkin innokkaammin. Hyökkääjien intoa nostatti lisäksi se, että heillä oli tukenaan joitakin Iiv-hengen palvelijoiksi tunnustautuneita pappeja ja maallikkoja. Kaaoslähteeläisiä ei enää tässä vaiheessa talonpoikien parissa juuri liikuskellut, mutta Iiv-pappienkin tuki riitti talonpoikia rohkaisemaan, vaikka osa talonpojista suhtautui edelleenkin varsin varauksellisesti tähän pappijoukkoon.

Vastapuoli oli kuitenkin myös varautunut. Valtamäet olivat haalineet uusia sotureita ja pyytäneet tukea toisilta silmäätekeviltä. Eikä turhaan, sillä Vardakovin maakunnan viranomaiset, aatelis- ja soturisuvut etunenässä, olivat huolissaan tilanteesta ja olivat sitä mieltä, että nyt Valtamäkien kartanon joutuessa uhatuksi oli korkea aika puuttua tilanteeseen. Tukijoista tärkeimpiä olivat Vardakovin sotavelhot sekä Zada-papit. Sotavelhot olivat lähettäneet paikalle joitakin soturivelhojaan jäsenensä Vibate Valtamäen pyytämänä. Zada-pappien apu oli vieläkin merkittävämpää. Zada-papit olivat lähettäneet oman joukkionsa Valtamäkien kartanolle Valtamäkien tueksi talonpoikaiskapinallisia vastaan. Näiden syynä oli pappien kertomuksen mukaan talonpoikien röyhkeys aatelia kohtaan sekä etenkin toteennäytetty kapinallisten vehkeily laittomien ja ilmeisen pahojen järjestöjen, kuten Iiv-pappien kanssa.

Loppukesästä talonpoikien saapuessa ja hyökätessä Valtamäkien kartanolle puolensadan miehen voimin heitä vastassa oli Valtamäen soturien rippeet, muutamia palkkasotureita, sotilaita Vardakovin kaupungista, Vardakovien sotavelhojen pari edustajaa sekä Zada-pappeja. Talonpojilla taas oli ilmeisesti mukanaan ainakin Iiv-pappeja, sillä yhdeltä suunnalta kartanoa lähestyi suurehko joukko, noin kymmenkunta kävelevää ruumista, jotka oli ilmeisesti nostatettu läheisestä hautausmaasta. Zada-papit saivat kuitenkin pyhine voimineen tuon epäkuollutjoukon pian tuhotuksi ja talonpoikien epäröidessä rohkaistuneet kartanon puolustajat hyökkäsivät ulos kartanosta hajottaen talonpoikaisjoukon ympäriinsä.

Tässä taistelussa suurin osa kartanoa vastaan käyneistä talonpojista kaatui, muutamia otettiin vangeiksi ja jokunen kai pääsi pakoonkin. Tuo taistelu suurelta osin päätti kapinan ja varmisti talonpoikien häviön, sillä kapinalliset menettivät motivoituneimman ja kostonhimoisimman osan joukoistaan.

Talonpojat kärsivät siis tappion ja tiloille jääneet odottivat pahinta peläten kostotoimia. Suuressa mitassa tällaisia ei kuitenkaan seurannut, vaan nyt Valtamäkien aatelissuku Valdemarin veljen Jalmarin johdolla ymmärsi kohdella talonpoikia maltillisen ankarasti, eikä suuria verilöylyjä siis suoritettu. Valtamäkien soturit kiersivät Zada-pappien tarkkailijoiden mukanaollessa läpi kapinallistilat ja niiltä otettiin mukaan vangittaviksi pahimmin kapinaan sekaantuneet eli käytännössä todistettavasti aseeseen tarttuneet kapinalliset. Näin vangittuja miehiä oli kaikkiaan 30, mikä on melko vähän suhteutettuna kapinallisjoukkoon (kaikkiaan noin 160 - kuolleet).

Näistä 30:stä 15 tuomittiin muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, 5 loppuelämäkseen vankeuteen ja 10 mestattiin syyllistymisestä maanpetokseen, kapinan kiihotukseen ja laittomien järjestöjen kanssa vehkeilyyn. Kapinan johtaja, Jussi-niminen talonpoika oli näiden mestattujen joukossa. Mestaukset toteutettiin eräänä syyspäivänä Valtamäkien kartanon edustalla ja niitä seuraamaan oli kutsuttu laajat kansanjoukot varoittavan esimerkin antamiseksi. Vaikka omaisten menetys jäljelle jääneitä talonpoikia kirpaisikin, oli taistelutahto häviön myötä tiessään. Samalla talonpojat olivat osittain helpottuneita siitä, että Zada-papit näin mukana kulkiessaan takasivat todelliselta verikostolta välttymisen. Muita seurauksia olivat ylimääräinen veronkanto, muutamien tilojen sekä muun omaisuuden takavarikointi kapinaan pahiten osallistuneilta. Hävinneen osa on toki aina vaikea ja talonpoikien taloudessa takavarikot tuntuvat aina raskaasti. Seuraavasta talvesta uskottiinkin tulevan varmasti vaikea, sillä sadostakaan ei ollut tulossa lainkaan hyvä ja sotiminen ja jälkikäteen tulleet verotukset nipistivät entisestäänkin heikosti toimeentulevien talonpoikien elinmahdollisuuksia. Arveltiinkin, että vuoden sisällä vielä useat talonpojat joutuisivat nälän, puutteen ja tautien pois korjaamiksi. Mutta mitäpä henkiinjääneet talonpojat olisivat voineet muuta tehdä kuin alistua.

Talonpoikaiskapina jätti jälkensä myös Valtamäkien sukuun. Suvun päämies Valdemar oli kapinan loppupuolella vielä vahvasti vallankahvassa hulluudestaan huolimatta, kunnes sairastui samana päivänä, kun käytiin taistelu kartanon läheisyydessä. Sairaudesta ja sen luonteesta ei tiedetty paljoa muuta kuin että se oli vakava ja että Valdemar oli sairauden vuoksi vuoteenomana. Valdemarin sairastaessa hänen sijaisenaan sukua johti Valdemarin veli Jalmar, joka oli luvannut johtaa sukua ja sen alustalaisia hyvin ja tunnollisesti siihen saakka, kunnes Valdemar olisi parantunut. Rahvas pohdiskeli, että saa nähdä, tuleeko tällaista päivää. Maalaisille Jalmar oli ainakin hiukan mieluisempi, sillä tätä ei kalvanut hulluus ja käsittämätön vihamielisyys rahvasta kohtaan.

Talonpoikaiskapina oli siis ohi, mutta sen lukuisat jälkinäytökset jatkuivat vielä syksyn kuluessa. Muutamat kapinallistalonpojat, jotka arvelivat olevansa aivan varmasti kovimmin rangaistavien listalla, päättivät paeta aatelisten "oikeutta" ja loikata rajan yli Mahtivuoren valtakuntaan. Jo aiemmin kesällä joukko maalaisia oli siis loikannut Mahtivuoren puoleiseen korpimaahan, jonne he olivat jonnekin kadonneet. Nämä myöhemmin pakenevat koettivat paeta ensisijaisesti luodetta ja rajantakaista Baak-järveä kohden. Osa näistä luultavasti onnistui, osa taas jäi Vardakovin sotilaspartioiden kiinniottamiksi. Aikanaan pakolaisuus kuitenkin tyrehtyi, kun maalaiset ymmärsivät, ettei talonpoikia rankaistaisi äärimmäisen ankarasti ja että toimeentulon hankkiminen seuraavana talvena voi olla varsin hankalaa missä päin tahansa, varsinkin raivaamattomassa korvessa.

Kapinan päättymisen lisäksi ihmisiä puhuttivat myös muut asiat. Saatiin kuulla, että Fil Gilamonin apulainen, soturi Aleksi, oli juuri äskettäin palannut pohjoisesta yksin. Aleksi oli kertonut, että pohjoisten erämaiden halki kauas kulkiessaan oli Fil Gilamonin seurue törmännyt Gohtarg-metsäläispäällikön heimoon. Gohtargin joukkion ja Fil Gilamonin seurueen välille oli syntynyt riitaa ja lopuksi määrällisesti ylivoimainen Gohtargin heimo oli hyökännyt ihmisseurueen kimppuun ja tappanut sen jäsenet. Ainoastaan Aleksi oli päässyt pakoon ja ainoana hengissäselvinneenä ei katsonut voivansa tehdä muuta kuin lähteä synkin mielin etelää ja sivistystä kohden. Asutuille seuduille tultuaan onkin hän kertonut tarinansa ja varoitellut Gohtargin kokoavan metsäläisiä pohjoisessa taakseen ja mahdollisesti suunnittelevan sotaretkeä jossain vaiheessa Vuoriniityn tai Vardakovin ihmisiä vastaan. Kovin vakavasti miehen varoituksia Gohtargin vaarallisuudesta ei otettu.

Syksyn kuluessa koettiin vielä Rajakatseessa melko tapahtumantäyteinen päivä (Rajakatse 26), vaikka kesän kuohunta ainakin kapinan osalta oli rauhoittumassa. Rajakatseeseen tulleet "barbaaritkin" olivat sopeutuneet jossain määrin paikallisiin oloihin ja erään heistä synnyttäessä tavernan saunassa pienokaisen hän sai apua ja neuvoja paikallisiltakin. Lisäksi alueella oli jälleen outoja kuljeskelijoita. Vampyyrinmetsästäjä tuli jälleen ihmisiä häiritsemään sillä seurauksella, että lyhyen kahakan jälkeen murjottu mies toimitettiin taas linnakkeen tyrmiin.

Myös outo omenakauppias liikuskeli alueella ja joku metsäläinenkin taisi tavernan tuntumassa maleksia. Paikan päällä käväisi myös joku ylhäistä syntyperää ollut miekkonen, joka kävi päivän kuluessa metsäläisshamaania tapaamassa. Miehen halu shamaanin tapaamiseen luonnollisestikin herätti huomiota, olihan vielä hyvin muistissa huhut shamaanin taidosta potenssiaineen valmistajana, vaikka shamaani itsepintaisesti kiistikin osaavansa tehdä mitään sellaista. Päivän aikana tehtiin myös huolestuttavia havaintoja. Metsistä löytyi kaksi pahoin tuhoutunutta ruumista ja jotkut arvelivat, että nyt on paha merrassa. Myös Maru Rysenin, Rajakatseen linnakkeen aliupseerin, outo ja salaperäinen katoaminen herätti huolta. Ilmeisesti jopa tavernalla käynyt seriffi Edgar de Älliskö arvioi ilmapiirin uhkaavaksi, sillä hän suostui lainaamaan linnakkeen hiljattain takaisinsaatua "Sotasankarin tikaria" Deinosanvelho Simur Diilexille tuoksi päiväksi.

Mitään kovin kamalaa ei kuitenkaan päivän kääntyessä iltaankaan tapahtunut, ellei sellaiseksi lasketa salaperäisen ja ilmeisen kuolleen miehen harppomista taverna Vanhalle Piparille. Tavernaan asteli nimittäin Herak gor Ugrak, joka hetken aikaa tiskin ääressä seistyään asteli takaisin ulos ja jatkoi matkaansa korpeen. Herakilla oli ollut mukanaan kädessään hyvin suuri jalokivi, jonka joku tämän kädestä ohimennen nappasi Herakin huomaamatta tai ainakaan tajuamatta yhtään mitään. Herakin perään lähti pari soturia sekä Simur Diilex tätä jäljittämään, mutta takaa-ajajista piittaamaton epäkuollut kulki sillä nopeudella, että takaa-ajajat eivät perässä pysyneet, vaan joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin tavernalle. Muutoin loppuilta kului rauhallisesti ja seuraavinakaan päivinä ei mitään hälyyttävää tapahtunut. Myös Maru Rysen palaili takaisin linnakkeelle ja kertoi joutuneensa erikoisen, mutta epäonnistuneen kaappausyrityksen kohteeksi.

Syksyn edetessä saatiin kuulla ikäviä uutisia Bokeajärven etelärannalta. Ekspanjin kylän Pekkalan tilalta kotoisin ollut veljesjoukko oli jo aiemmin kesällä perustanut rosvokoplan, joka sitten oli ryöstellyt matkalaisia ja pikkutiloja rannikkokylien liepeillä. Syksyllä tuo joukko murtautui Karjun kylässä eräälle maatilalle, jossa jouduttuaan yllätetyiksi he tappoivat kolme talonpoikaa. Ryöstö oli siihenastisista väkivaltaisin ja toden teolla herätti huolta niin rahvaan kuin viranomaistenkin parissa.

Viranomaiset aloittivat näissä eteläisissä kylissä perusteellisen rosvojahdin, mutta joukko oli kuitenkin hävinnyt kuin maan nielemänä. Kerrotaan, että joukkio olisi katsonut tarpeelliseksi vaihtaa seutua ja siirtyneen veneitse Bokeajärven pohjoispuolelle. Havainnot pohjoisrannalta osoittivatkin, että näin oli tapahtunut. Joukon johtajana kerrottiin toimivan Pekko-nimisen miehen, joka oli Pekkalan veljeksistä vanhin. Joukkoon oli liittynyt myös muita rikollisia ja joukon koko oli kertomusten mukaan lähestymässä kymmentä. Rosvojoukko kutsui itseään "Bokean ryöväreiksi" ja rahvas ja kauppiaat pelkäsivätkin, että tästä joukkiosta kehittyisi Tiepuukkojen kaltainen suuren luokan rosvojoukko, jonka vaaniessa teiden varsilla ja kylien liepeillä ei kukaan kulkija voisi olla turvassa.

Samoihin aikoihin Kaarlo Kempura tuttuun tapaansa sulki tavernansa ja lähti talveksi synnyinseuduilleen Hurjaviinin kaupunkia kohden. Totuttuun tapaan hän myöskin matkasi tavernaltaan ensin Bokean kylään ja sitten sikäläiselle taverna Bokean tontulle, mistä hankki venekyydin eteenpäin (Rajakatse 26B). Hänen Bokeassa ollessaan liikkui alueella mielenkiintoisia huhuja paitsi mainitusta varasjoukosta niin muustakin. Eräs Tuura-niminen kalastaja väitti nähneensä alueella yhtä sun toista erikoista ja ihmeellistä, mm. povekkaita vedenneitoja rantakivillä kalastamassa ollessaan.

Miehen juttuihin tuskin kuitenkaan vakavasti uskottiin, vaikka Kempura apulaisensa Savihaaran kanssa hetken aikaa harkitsikin vedenneitojahtiin ryhtymistä. Bokean tontulla oli myös muita kulkijoita, mm. Aleksi-niminen palkkasoturi, jonka varoittelut Gohtargista kaikuivat täälläkin enimmäkseen kuuroille korville. No, rauhallisesti meni tuo päivä ja Kempura sitten aikanaan lähti etelää kohden Savihaaran kanssa kuin merkkinä vuoden kääntymisestä talveen päin.

Loppusyksystä saatiin myös kuulla, että nohvatovilainen kauppias Rudolf Ballendorf kävi tyttärensä Henrikan kanssa vierailulla suuriruhtinas Geofriuksen kansliassa keskustelemassa Ballendorfien suvun tilanteesta. Onkin mahdollista, että nämä joskus tulevaisuudessa koettaisivat palauttaa Ballendorfien menetetyn aatelisaseman takaisinkin. Kovin helppoa tämä ei varmastikaan olisi, sillä Ballendorfeihin kohdistuu edelleen epäluuloja heidän menneisyytensä vuoksi ja erityisesti Koskaloitten suvun päämies Fredrik Koskala on äänekkäästi tuominnut kaikenlaiset yritykset Ballendorfien aateliuden palauttamiseksi.

Talven lähestyessä ihmiset varautuivat talveen eri tavoin ja kokosivat omaisuuttaan. Talven sitten tullessa ihmiset olivatkin varustautuneita mahdollisuuksiensa mukaan ja toivoivat, että selviäisivät talvesta hengistä. Erityisesti tätä pitivät luonnollisesti mielissään köyhät, joiden kannalta talvet ovat aina pelottavan ankaria ja puutetta täynnä. Talven tullessa rauhoittuivat sekä Vuoriniityn että Vardakovin maakunnat, eikä alkutalvesta koettukaan mitään mainittavampia tai suurempia tapahtumia.

Muutamia huomiotaherättäviä asioita kuitenkin pantiin merkille. Vardakovin maakunnasta saapui alkutalvesta tietoja, joiden mukaan Valtamäkien aatelissuvun päämiehen, sairaana olevan Valdemar Valtamäen, veli Jalmar suunnittelisi oman asemansa vahvistamista ja Vardakovin valtaapitävien kutsumista koolle Valtamäkien kartanolle hyväksyttääkseen uuden johtoasemansa Valtamäkien päänä. Koskaloitten suvun päämies Fredrik Koskala vieraili alkutalvesta Rajakatseen linnakkeella ja vierailua seuranneena päivänä Rajakatseen linnanherra Wilhard erotti Edgar de Älliskön Rajakatseen seriffin tehtävistä.

Huomionarvoista on myös se, ettei uudeksi seriffiksi tullut linnakkeen upseeri Marcus Ballendorf, vaan virkaan nimitettiin aliupseeri Maru Rysen. Uskotaan, että tämä Älliskön syrjäyttäminen johtui ennen kaikkea Fredrik Koskalan tahdosta. Älliskö jäi kuitenkin ritarinarvonsa turvin majailemaan linnakkeelle. Vuoriniityn maakunnasta, tarkemmin sanottuna Bokean kylästä, saatiin kuulla talven aikana huolestuttavia uutisia siitä, että Bokean ryöväreiksi itsensä nimennyt varasjoukko jatkoi Pekon johdolla toimintaansa ja murtautui talven aikana useaan otteeseen ihmisten aittoihin ja taloihin varastelemaan. Joukkiota ei kuitenkaan saatu viranomaisten ja erityisesti Pohjantuulen linnakkeen väen yrityksistä huolimatta kiinni. Enimmäkseen talvi kului kuitenkin rauhallisesti ja vuosi vaihtui ilman sen merkittävämpiä tapahtumia.

Edellinen: 459
Seuraava: 461