Kirjaudu rajakatsetunnuksella

Iida ja Miura


Kirjoitettu 7-1997
Kirjoitelma on tarkoitettu sarjakuvan käsikirjoitukseksi.
Kirjoittaja: Juha Pere
Rajakatse Fantasia ry


On vuosi 456 ja paikkana on Nohvatovin puoleinen Bokean kylä Bokea-
järven koilisrannalla. Miurasta on tullut mahtava 30-vuotias soturi,
mihin on ollut arvatenkin pitkä matka 16-vuotiaasta luohostyöläisestä.
Näiden 14 vuoden aikana Miura on tehnyt töitä eri jalokivikiltojen
ja kauppiaiden vartiosoturina sekä samonnut aika ajoin Nohvatovin
syrjäseutuja idässä. Uransa alkuun Vardakovissa hän pääsi tekemällä
palveluksen Vilo nimiselle Zada-papille, joka sitten takasi Miuran
luotettavuuden vartiotehtävissä.




Ida ja Miura


0.Kuvaus

Bokea-järven koilisnurkassa seisoo pieni linnoitus suojaamassa pientä
kylää sekä kauppareittiä Vardakovin kaupungista etelään. Kylässä on joillakin
kauppiailla asumus ja varastorakennuksia, mutta kaikkein mielenkiintoisin
kauppiasryhmä on Bokean-illusioksi kutsuttu jalokiviin erikoistunut
kauppiasryhmä. Heidän väitetään osaavan magiaa, mutta silti kovin suurta
arvostusta ei heidän kiltansa ole koskaan saanut. Vähäinen arvostus saattaa
johtua osaltaan heidän sisäisistä ristiriidoistaan ja ei ole kovin tavatonta
kuulla tämän kyseisen killan edustajan puhuvan pahaa toisesta killan
jäsenestä tämän selän takana. Pahan puhuminen on kuitenkin pientä, sillä
huhutaan killassa tapahtuneen useita salamurhia ja ryöstöjä killan lyhyen
historian aikana.

Kylä Bokea-järven koilisosassa on myös monien matkaajien ja kauppiaiden
välietappi matkalla joko Vardakoviin pohjoiseen taikka etelään muihin osiin
Nohvatovin valtakuntaa. Suuresta matkaajien määrästä johtuen kylässä on
useita tavernoja ja majataloja kylän pieneen kokoon nähden. Luonnollisesti
myös varkaita esiintyy tavallista enemmän, koska tavaraakin on paljon
liikkeellä. Kylää vartioiva linnoitus sisältää kylän kokoon nähden suurehkon
varuskunnan, mikä johtuu valtiorajasta länteen, missä on Mahtivuoren
kuningaskunta.



1.Ida ja Miura

Aamun valjetessa pienen kylän ylle alkaa kylän halki kulkevalle raitille
ilmestyä yhä enemmän ihmisiä aloittelemaan päivän askareitaan. Näkymää
värittävät useat puiset tavernat ja majatalot, mutta myös varastorakennukset,
joita on useita normaalien asuinrakennusten lisäksi. Kylän järven puoleisella
reunalla seisoo matalahko pääosin puusta rakennettu linnoitus, joka väsymättä
vuodesta vuoteen vartioi kylän turvallisuutta. Linnoitus ei ole mitenkään
viimeistellyn näköinen ja sen ainoa puinen vartiotorni, joka katselee järvelle
päin, on ehkä noin 10 metriä korkea. Mitään erityisiä koristuksia missään
kohdin ei ole nähtävissä, vaan tyylinä on ollut käyttää hirsiä sinällään
aina, missä se suinkin on ollut mahdollista. Linnoituksen edessä olevalla
laiturilla puretaan suurehkoa lastia, joka on juuri tuotu Bokea-järveen
laskevan joen vastarannalta soutuveneillä. Lasti on todennäköisesti tulossa
etelästä ja menossa pohjoiseen Vardakovin kaupunkiin. Purkamistoimitusta on
normaalin käytännön mukaisesti vartioimassa muutama uneliaan näköinen
vartiomies, jotka luultavasti eivät usko tälläkään kertaa mitään erikoista
tapahtuvan.

Suuri osa kylän toiminnasta näin aamuvarhaisella näyttäisi keskittyvät
eteläpuolella olevien laitureiden tienoille, mutta myös pohjoispuolelle
sijoitettun ratsutallin tienoille, minkä edustalle jo kolme tyhjää
nelipyöräkärryä on tuotu. Kärryjen eteen muutama normaaleihin arkisiin ja
koristelemattomiin asuihin puekeutunutta miestä taluttaa ruskeaa työhevosta
tallista ulos, jotta kärryt saataisiin kuljetettua laitureille kuormien
hakua varten. Tallin viereisestä majatalosta näyttää saapuvan muutama
työmies lisää ruskeissa vaatteissaan yhden vartiosoturin seuratessa heitä
väsyneen näköisenä. Myös muutama arvokkaamin puettu mieshenkilö liikuskelee
aika ajoin tavernan ja ratsutallin väliä mahdollisesti pitäen huolta
omaisuutensa liikuttelun asiallisuudesta ja turvallisuudesta.

Suurin osa aamuisella kadulla liikkuvasta väestä näyttäisi työskentelevän
kauppiaiden tavarankuljetuksen parissa. He ovat tavallisen kyläläisen tai
kauppiaan palvelijan näköistä väkeä normaaleissa ruskeissa tai harmaissa
lähes koristelemattomissa vaatteissa. Joukossa on myös muutama naisihminen,
joiden vaatteissa on luonnollisesti enemmän värikästä koristelua kuin miesten
vastaavissa, mutta naiset eivät näytä osallistuvan kauppiaiden lastien
siirtelyyn, vaan heidän toimensa suuntautuu pikemminkin vedenkantoon
ja muuhun kotitaloudellisiin toimiin. Kadulla on tietysti myös muutamia
sellaisia ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa näytä olevan kauppiaita
tai heidän apulaisiaan, vaan mahdollisesti muita kyläläisiä, jotka ovat
vain syystä tai toisesta varhain liikkeellä. Kaikesta arkisesta
hyörinästä poikkeava ja varmasti kaikkein mielenkiintoisin ilmestys
kylässä hetkeen kuitenkin saapuu raitille eräästä tavernasta kylän
eteläpäädyssä läheltä linnoitusta. Ensimmäisenä ovesta saapuu pienehköä
ruskeaa nahkaista laukkua kantava värikkäästi ja kauniisti puettu hieno
nuori pitkähiuksinen nainen, jonka vaatetus ei koreudestaan huolimatta ole
mitenkään epäkäytännöllinen, vaan ehkä juuri oikean tapainen hienolle
matkaavalle nuorelle naiselle. Sen ainoa mahdollinen haittapuoli, jos sitä nyt
haitaksi voi sanoa, lienee ilmestyksen aiheuttama mielenkiinto lähes
kaikissa kadulla olevissa askareitaan tekevissä miehissä, joiden päät
lähes poikkeuksetta ainakin vilkaisevat kadulle ilmestynyttä neitoa. Näyttäisi
mahdollisesti jopa jo siltä, kun eräs varakkaan näköinen kauppias, joka
on valvomassa lastien siirtymistä kärryjen lavalle ratsutallin edessä
kylän pohjoispäädyssä, aikoisi lähestyä tätä hienoa matkaajaa,
mahdollisesti aikomuksena ehdottaa taivaltamista yhtenä ryhmänä, kun
tavernasta könyää hienon naisen perään huomattavan krapulainen vahvasti
haarniskoitu ja aseistettu soturi vielä olutmukiaan tyhjentäen.
Varustuksena ehkä noin kolmekymmenvuotiaalla risupartaisella ja
pitkähiuksisella soturilla on haarniskansa lisäksi vyöllään suurehko miekka
ja selässä viitan lisäksi pyöreä normaali kilpi sekä kypärä, jota soturi ei
näytä normaalisti pitävän päässään. Tavernasta hänen peräänsä kiirehtii
pyöreähkö hieman kaljuuntunnut keski-ikäinen mies harmaaseen esiliinaansa
käsiään vielä kuivaillen:
-Miura hoi, jätä se muki minulle!
Miura pysähtyy hetkeksi keskelle katua ja kulauttaa loput oluet nopeasti
kurkkuunsa. Soturi kääntyy kohti tavernasta tullutta miestä röyhtäisten
ja virkkoo ystävällisesti:
-Juu juu oluenkaataja, tässä on mukisi. Muista sitten ensi kerralla,
kun tulen kylään, että kuka tarjosi kierroksen koko joukolle.
Miura lyö mukin oluenkaatajan käteen ja mies vastaa:
-Kyllä muistan ja muistan myös hyvää asiakasta. Kun tulet
seuraavan kerran, talo tarjoaa ensimmäisen tuopillisen.
Miura hymyillen nostaa oikean käden etusormensa ja toteaa:
-Minä saavun uudestaan yhtä varmasti kuin talven pakkaset.
Oluenkaataja kumartaa hieman, mutta ei sano enempää vaan alkaa tehdä
paluuta takaisin tavernaansa.

Hieno nainen on pysähtynyt pienen matkan päähän haarniskoidusta soturista
ja ei juurikaan näytä tuntevan tätä omaan seurueeseensa kuuluvaksi. Kaikki muut
kadullaolijat kuitenkin näyttävät laskevat heidät samaan ryhmään, joten
ainakaan vielä ei kukaan ole rohjennut tulla kyselemään mitään tältä hienolta
neidolta. Miura kääntyy hienoon naiseen päin tokaisten:
-Ida hoi, minä sanoin, kun sinä palkkasit minut, että oluet kuuluu hintaan,
niin että älä yhtään mökötä.
Ida kääntyy hitaasti ympäri katsomaan Miuraa ja puhuu vakaasti:
-Mitäs minä oluista, olut on halpaa. Sinä tässä huoletat. Pystytkö tuossa
kunnossa turvaamaan minun turvallisuuteni.
Miura naurahtaa leveästi ja toteaa:
-Helposti! Et sinä minulle turhaan maksa. Sitäpaitsi kukapa nyt sinulle
mitään haluaisi tehdä.
Ida käännyttyään kokonaan katsomaan Miuraa puhuu:
-Kukapa haluaisi niin. Sitä ei koskaan tiedä. Aina on jotakin varastettavaa
ja matka on pitkä Taltaran kaupunkiin. Olen jo itsekin epäilevällä
kannalla matkan järkevyydestä ja riittävyydestäsi vartiotehtävään
suosituksistasi huolimatta.
Miura korjaillen hiukan kilpeään selässään vastaa hieman vakavampana:
-Matkasi järkevyydestä en tiedä, sillä en tiedä syytäsi alkuukaan,
mutta eipä tällä matkalla nyt niin hirveitä määriä varkaita pitäisi
tulla vastaan.
Ida hiukan vilkuillen olkansa yli varmistaen, ettei kukaan kuuntele
selän takana, tuumii Miuralle:
-Ehkä ei normaalisti pitäisi. Täytyy vain toivoa, ettei kukaan ole saanut
tietoa matkastani.
Miura hiukan ihmetellen toteaa:
-Jos haluat matkata näkymättömänä, niin miksi pukeudut noin, että
varmasti koko kylä huomaa sinun käyneen?
Ida vastaa selittäen:
-Ei minusta itsestäni ole kyse, vaan matkatavaroistani. Toivon, että
kukaan ei ole saanut tietoa kuljettamistani kivistä.
Miura vastaa välinpitämättömästi kädellään viittoen:
-Jaa jaa, vai arvokiviä. No, ei sillä minulle oli mitään väliä, miksi
matkaa teet. -Voisin ehkä muuten vielä ottaa tuossa tavernassa yhden
tuopillisen ennen kuin lähdetään matkaan.
Ida tähän nopeasti:
-Etkä mene. Lörpöttelisit vain kaikille kivistä ja matkaan on hyvä
lähteä heti aamusta, eikä vasta iltapäivistä!
Miura on kahden vaiheilla matkalla jo tavernaan, mutta toisaalta
pitäisi ensin ylipuhua Ida:
-Mitäs kerroit minulle kivistäsi. En minä sillä tiedolla mitään tee,
mutta varma on myös se, että en kai minä nyt mene ensimmäiselle
vastaantulijalle niistä lörpöttelemään. En näe mitään syytä, miksi
en voisi vielä ottaa yhtä tuopillista, kun matkaa on kuitenkin
useiksi päiviksi tiedossa.
Ida tähän hieman närkästyneenä:
-Ei se jää kuitenkaan yhteen tuoppiin. Jos sinä nyt menet tuonne
tavernaan, joudun mahdollisesti hankkimaan uuden apumiehen.
Miura hiukan näreissään tyytyy kohtaloonsa, mutta mutisee kuitenkin:
-Minä juoppona sinä minua oikein pidät. Luulet, ettei se jää yhteen
tuoppiin. Minä olen kunniallinen soturi ja suoritan tehtäväni aina
moitteettomasti loppuun saakka.
Ida tähän hiukan vaivautuneena:
-Eikö jää yhteen tuoppiin. Ainakin eilen tuntui maistuvan ihan mainiosti
ja tarjositpa jopa minun laskuuni kaikille kierroksen.
Miura suurpiirteisesti vastaa käsillään viittomalla puhettaan tehostaen:
-Niin noo...mutta eilen oli eilen ja nyt on nyt. Tänään pitää päästä
lähtemään ja kyllähän minä sen nyt muistan.
Ida hiukan tuhahtaen ja nenäänsä pitäen vielä toteaa:
-Ehkä sitten et ole juoppo, mutta voisit edes joskus pestä haarniskasi.
Miura vastaa tähän asiantuntevasti:
-Turhaa hommaa, sillä reisussa rähjääntyy. Kiiltävä haarniska on
turhan soturin merkki.
Ida laittaa kätensä ristiin rintansa päälle ja sanoo:
-Risumiura!
Miura tähän:
-Jaaha, vai sillä lailla... vai Risumiura.
Ida katsahtaa Miuraa ja toteaa:
-No, ehkä sinä olet edes pätevä.
Miura ottaa askeleen kohti Idaa ja neitoa olalle taputtaen virkkoo:
-Totta kai minä olen. Itse asiassa, nyt sitten jos en tavernaan
saa mennä ottamaan tuopillista, niin käväisen ainakin ottamassa
pienen tynnyrillisen matkaan evääksi.
Ida tähän hiukan vihaisena:
-Ehdimme kuitenkin seuraavaan majataloon illaksi, missä saat taas
ottaa kupusi täyteen olutta. Etkö voi olla edes pientä matkanpätkää
ilman olutta.
Miura hiukan vaikeroiden:
-Niin, mutta kun on hiukan hontelo olokin ja matkanteko vaatii aina
veronsa. Ei se paljoa maksa, jos nyt yhden pienen pienen tynnyrin
vielä maksaisit täällä minulle tuosta tavernasta.
Ida tuumii hieman vihaisen oloisena:
-Olkoon sitten menneeksi. Ostat PIENEN tynnyrin.
Miuran ilme selvästi kirkastuu ja kämmenet alkavat syyhytä Idan kaivaessa
housujensa vyöltä pientä nahkaista kukkaroa. Miura toteaa nopeasti
saadessaan muutaman kolikon Idalta käteensä:
-Voit luottaa minuun ystävä hyvä. Tulen heti takaisin.
Miura häviää sisälle samaiseen tavernaan, josta oli juuri tullutkin ulos
Idan jäädessä alkuun hetkeksi kadulle seisoskelemaan yksin. Miuran
kuitenkin viivyttyä noin kymmenen sekuntia alkaa Ida tuntea olonsa
hiukan epämukavaksi yksin kadulla joidenkin ohikulkevien miesten aika-ajoin
tuijottaessa kadulla selkeästi erottuvaa kaunista nuorta naista. Miuran
vielä viivyttyä toiset kymmenen sekuntia kääntyy Ida ympäri ja astelee
tavernan ovelle normaalein askelin. Juuri kun Ida on avaamassa tavernan
ovea, aukeaakin se sisäpuolelta ja ovensuussa seisoo pienehköä tynnyriä
pitelevä Miura hymyillen:
-No, kyllästyitkö odottelemaan. En viipynyt pitkään!
Soturi astuu ulos tavernasta ja laskee pienehkön tynnyrin maahan
virkkoen:
-Tynnyri on kuulemma paljon kalliimpi kuin sisältö. Oluenkaataja
sanoi, ettei kannata hukata. Tästä jäi vielä pikkuisen pikkurahoja
vaihtorahoiksi.
Ida huitaisee ilmaa kädellään tokaisten:
-Pidä vaihtorahat. Nyt pitää jo päästä liikkeelle.
Miura tipauttaa kolikot vyöllään olevaan pikkupussiin ja noukkii tynnyrinsä
mitään puhumatta lähteäkseen kohti kylän pohjoisosassa olevaa ratsutallia.


2.Varkaus

Vahvasti haarniskoitu risupartainen soturi ja kauniisti puettu nuori hieno
nainen saapuvat kylän pohjoisreunalle sijoitetulle ratsutalleille, jonne jo
näyttää jonkin verran väkeä saapuneen askareisiinsa. Aamu on juuri
valjennut ja puisten tallirakennusten edustalla on joitakin kauppiaiden
palvelijoita valjastamassa ratsuja tyhjien nelipyöräisten kärryjen eteen.
Myös yksi vartiosoturi näyttäisi odottelevan joidenkin kärryjen lähtöä
laitureille, mistä uutta tavaraa pitäisi saapua jälleen kuljetettavaksi
pohjoiseen Vardakovin kaupunkiin. Idan ja Miuran lähestyessä rauhallisin
askelin suurehkoa, mutta normaalin korkuista puurakenteista ratsutallia,
huutaa tallin edustalla oleva arvokkaan näköinen kauppias Idalle:
-VARO!
Ida katsahtaa ympärilleen, mutta ei ehdi tehdä mitään. Miura kääntyy Idaan
päin oluttynnyri sylissään, mutta hiukan liian myöhään, sillä Idan
kimpussa on jo puukkoa heilutteleva nahkahaarniskaan pukeutunut varas.
Helposti varas leikkaa nahkaisen laukun hihnat poikki puukollaan ja
anastaa Idan laukun itselleen, jolloin Ida kaatuu pyllylleen maahan
tönäisyn voimasta. Miura ei jää ihmettelemään Idan maahan kaatumista, vaan
on laskenut oluttynnyrin alas ja vetänyt miekkansa esille. Soturi koettaa
lyödä suurella miekallaan varasta, mutta kohde on aavistuksen
liian kaukana. Syntyy kilpajuoksu, jossa varas juoksee edellä ja Miura
miekka ojossa perässä, mutta varas on aivan liian nopea kiinni otettavaksi.
Nopeasti Ida on päässyt ylös maasta ja rientää Miuran perään, joka jää
pahasti jälkeen varkaasta raskaan haarniskan ja pahan krapulan johdosta.
Lopulta käy niin, että Ida saa Miuran kiinni, mutta varas on jo muutaman
kymmenen metrin päässä karpaloita hikoilevasta Miurasta, joka vaikuttaa
aika kypsältä lopettamaan takaa-ajon. Ida juoksee Miuran ohi ja läppäisee
tätä haarniskaan avokämmenellä:
-Vauhtia köntys! Tästä sinulle maksetaan.
Miura hiukan koettaa lisätä vauhtia, mutta kunto ei anna enää periksi.
Takaa-ajossa tapahtuu kuitenkin käänne varkaan pujahtaessa erääseen
varastorakennukseen, jossa ulko-ovi oli jo valmiiksi raollaan. Miuran
kasvoille leviää pieni hymy ja hän lähtee hiukan nopeammin liikkeelle
kohti avoinaista ovea, jonne Ida on jo ehtinyt, mutta empii mennä sisälle.
Miura saapuessaan paikalle tokaisee Idalle:
-He he, tyhmä on kiikissä.
Ida katsoo hiukan epäillen, mutta ei sano mitään. Miura laittaa aseensa
hetkeksi nojaamaan jalkaansa ja hapuilee selästään kypäränsä ja
kilpensä. Saatuaan varustuksensa kuntoon, soturi hetken keskittyy
suoritukseensa ja tempaisee oven auki. Ihmetys on kuitenkin suuri,
sillä sisällä ei ole kuin vanhat kärryt ja hiukan heinää, mutta ei
todellakaan merkkejä kenestäkään ihmisestä.


3.Valheiden matka

Ida ja Miura seisovat tyhjän avonaisen varastorakennuksen ovella, johon
juuri katosi Idan nahkaisen laukun varastanut mies. Miura ottaa varovaisen
askeleen sisälle huoneeseen, mutta mitään ei edelleenkään tapahdu. Soturi
ottaa vielä toisen ja kolmannenkin askeleen, mutta huone on edelleen
hiljainen ja tyhjä. Idakin vihdoin uskaltautuu sisälle huoneeseen
ihmettelemään tilannetta, joka todella kaipaisi hiukan lisäselvitystä.
Miura potkaisee huoneen keskellä olevaa vanhaa likaista kärryä, joka ei
kuitenkaan paljon heilahda potkun voimasta. Tilanne ei oikein näytä
selviävän, koska huoneessa ei todellakaan ole mitään paikkaa, johon voisi
ihminen piiloutua. Lattialla on vain muutamia heinäkasoja, mutta nekin
ovat niin pieniä, ettei ihminen niihin mahtuisi piiloutumaan. Miura
alkaa tökkiä miekkansa kärjellä heinäkasoja, mutta niistä ei löydy mitään
muuta kuin vanhaa heinää. Ida katselee huoneen ovelta paikkoja ja näyttäisi
vaipuvan syviin mietelmiin. Kuluu tovi Miuran tökkiessä kaikkea miekallaan
ja Idan mietiskellessä, kunnes Ida toteaa Miuralle osoittaen huoneen
nurkkaa sormellaan:
-Tuolla nurkassa voisi olla jotakin.
Miura katsahtaa ensin Idaa ja sitten huoneen nurkkaa tuumien:
-Hym
Soturi ottaa muutaman askeleen huoneen nurkkaa kohti ja kysäisee sitten:
-Ja missähän se voisi olla.
Ida ottaa myös askeleen sisemmälle huoneeseen osoittaen sormellaan
lattiaa:
-Lattialla sen pienen heinäkasan alla!
Miura katsahtaa jalkojensa juureen lattialle, jossa on vain pieni heinäkasa:
-Hm, vai heinäkasan alla.
Miekan kärjellä tökkien koettaa soturi selvittää heinäkassassa olevaa
arvoitusta, mutta vastassa on vain maalattia, kuten muissakin paikoissa.
Ida antaa kiivaammin ohjeita:
-Siivoa se läjä syrjään niin nähdään!
Miura potkaisee heinät sivuun yhdellä jalanheilautuksella ja vielä miekan
kärjellä raapii pohjaa lisää löytämättä kuitenkaan mitään järkevää:
-Heinää, maata, maata....
Ida saapuu itse paikalle ja kumartuu lattian puoleen tuumien:
-Annahan kun minä katson.
Miura lopettaa miekalla maan raapimisen ja jää katselemaan Idan touhuja,
joka näyttäisi ottaneen tikarin esille ja raapivan sillä maata hyvin
tarkasti. Hetken raavittuaan Ida nostaa tikarilla maan seasta pyöreän
metallisen renkaan, joka näyttäisi olevan kuin kahva:
-Tämä, ota ja nosta!
Miura laittaa miekkansa ja kilpensä seinää vasten nojaamaan ja tarttuu
kahvaan oikealla kädellään Idan siirtyessä hiukan syrjään. Ilman mitään
ongelmia kahva alkaa nousta Miuran nostaessa ja maasta paljastuu puinen ovi,
joka peittää maan alle meneviä kivisiä portaita. Miura saatuaan oven kokonaan
auki ottaa aseensa seinustalta ja toteaa:
-Että salaovi. Olisikohan kyseessä oikein pesä!
Ida katsoo varovasti alas meneviä portaita ja tuumii:
-Nyt voitaisiin hakea apuvoimia.
Miura rehvakkaasti ottaa ensimmäisen askeleen portaisiin ja tuumii:
-Hae vaan, jos haluat, mutta varkaasi voi päästä silloin karkuun.
Ida vilkuilee taakseen ovelle, jossa ei vieläkään ole ketään ihmettelemässä:
-Hitaita ihmisiä täällä. Luulisi jo jotakin alkaneen kiinnostaa.
Miura jo katsellen tarkasti alas portaisiin tuumii:
-Ei ne kauppiaat itse lähde tällaisia ihmettelemään. Kyläläiset ehkä
voisivat tullakin..hm..siellä on kuitenkin vaan joku lähetetty linnakkeelle
viemään sotilaille sanaa ja sitä rataa.
Ida hiukan epäilevänä katselee alas portaisiin:
-Suoraan pesään vai?
Miura ottaen askeleen alaspäin toteaa:
-Joo, ja ei niitä täällä paljoa ole. On näitä ennenkin koluttu. Ja nyt sitten,
ei turhia puheita.


Pariskunnan laskeutuessa alas kivisiä portaita puutolppien kannattamaan
käytävään ei maan alla olekaan pimeää, koska seinustalla on yksi palava
soihtu. Miura osoittaa miekkakädellään soihtua Idalle ja hiljaa kuiskii:
-Kas, se oli kuin olikin soihtu. Ota sinä, kun sinulla on vapaita käsiä.
Ida mitään sanomatta tarttuu soihtuun, jolloin samassa kuuluu ääni "twang"
ja nuoli iskeytyy Miuran kilpeen kovalla voimalla. Tarkkaan katsoen voisi
havaita, että jos Miura ei olisi seissyt tiellä, olisi nuoli osunut
suoraan Idaan. Miura toteaa tilanteeseen edelleen kuiskaten:
-Kas, se olikin ansa. No, ei se mitään.
Soturi katkaisee miekallaan nuolen kilvestään poikki ja jää tihrustamaan
alas portaisiin, jotka näyttäisivät loppuvan pieneen tasanteeseen. Mitään
keskustelematta pari lähtee soturi edellä laskeutumaan alas kohti
tasannetta, jonka päässä näyttäisi olevan jykevä metallinen ovi. Miura
vilkaisee Idaa ja toteaa kuiskaten:
-Olisikohan se lukossa!
Ida tähän myös kuiskaten:
-Voi olla, että tuosta ei mennä eteenpäin. Eihän siinä ole edes kahvaa.
Molemmat lähestyvät oven viereen tarkastelemaan sitä, mutta ovesta ei
todellakaan löydy edes kahvaa. Miura koskettelee kädellään jykevää rautaovea
hiljaa Idalle kuiskien:
-Pahalta näyttää. Siinä täytyy olla jokin salamekanismi tai salasana, taikka
sitten sen saa auki vain toiselta puolelta.
Ida valaisten ovea soihdulla hyvin läheltä tuumii:
-Mitähän sitten tehdään?
Miura ottaa askeleen taaksepäin ja toteaa ääneen:
-Koetan edes!
Kauhealla voimalla soturi ryntää potkaisten päin ovea Idan perääntyessä
aavistuksen. Yllättäen hetkessä soturi meneekin ovesta läpi puisten
säleiden lennellessä ja ääni, joka kuuluu haarniskoidun soturin tärähtäessä
maahan toisella puolella ovea, herättäisi jo unisimmankin nukkujan. Ida
katselee ihmeissään ehjää metallista ovea, josta törröttää puisia säleitä
sieltä täältä esille. Toiselta puolelta sen sijaan Miura näkee oven hiukan
toisin, sillä ovi on pelkkä hurera lautaovi, jossa on keskellä miehen
mentävä aukko ja Ida näkyy selvästi toisella puolella ihmettelemässä
asiaa. Miura toteaa ääneen Idalle:
-Se on vain lautaovi. Sen kun kävelee läpi.
Ida hiukan hätkähtää äänen kuuluessa toiselta puolelta, mutta sitten koettaa
työntää kättään oven läpi, mikä onnistuu kuin tyhjää vain. Käden mentyä
vasta hiukan ovesta läpi metalliovi vain lakkaa olemasta ja jäljelle jää vain
hajoitettu puinen ovi, mihin Ida toteaa:
-Taas illuusio.
Miura keräillessään itseään ylös lattialta kysäisee:
-Taas? Montako niitä on ollut jo?
Ida vastaa tähän astuessaan läpi hajoitetusta ovesta:
-No tuolla ylhäällä siinä maaluukussa oli pientä illuusiota. Täytynee
varoa vastaisuudessa. Salaluukkuja voi olla paljonkin.


Ida ja Miura katselevat eteenpäin hiukan levenevää käytävää, missä näyttäisi
taas olevan soihtu seinällä. Käytävä on noin 5 metriä pitkä, kunnes se tekee
suorakulmaisen mutkan oikealle. Vasemman puoleisessa kulmassa näyttäisi olevan
puinen tuoli ja pöytä, joita soihtu valaisee, mutta huonekalujen lisäksi
kulmassa ei ole mitään. Parin lähtiessä taas hitaasti eteenpäin alkaa kulman
takaa kuulua haarniskoiden kilinää, jolloin Ida pysähtyy ja Miura alkaa
katsella ympärilleen tilaa kuin etsien jotakin. Paikkassa ei kuitenkaan ole
mitään, jonka taakse voisi piiloutua, joten soturi jää vain seisomaan
taisteluvalmiudessa keskelle käytävää. Käytävään esille astuu kolme
vahvasti haarniskoitua ja aseistettua soturia, jotka kuitenkaan eivät ole
ihmisiä vaan vihreitä suomunaamaisia liskoja. Miura kohottaa hiukan asettaan
ja kysyy vakaalla äänellä:
-En ole teidänlaisianne koskaan nähnyt, mutta kysynpä nyt kuitenkin.
Tästä on mennyt ihmisvaras hetki sitten. Oletteko nähneet häntä?
Liskot katsovat toisiaan ja mitään sanomatta vetävät miekkansa tupesta
esille. Yksi liskoista astuu eteen ja kaksi muuta jäävät aavistuksen
hänestä taakse molemmille sivuille. Syntyy tilanne, jossa kumpikaan
osapuoli ei liiku mihinkään. Miura punnitsee tilannetta mielessään ja
hiukan liikuttelee miekkaansa ilmassa. Ida astuu hiukan taaksepäin
soturista ja katselee ympärilleen käytävässä, jotta ei tule takaapäin
yllätetyksi. Liskot eivät astu eteenpäin, mutta käytävän kulmaan ilmestyy
juurikin tuo varas, joka oli vienyt Idan laukun. Hänellä on edelleen
nahkahaarniska päällään, mutta varastettu nahkalaukku on vaihtunut
viritettyyn jouseen. Varas puhuu:
-Taisin hiukan ehkä sählätä johdattaessani teidät tänne, mutta
en todellakaan olettanut teidän keksivän salaluukkua.
Miura vastaa hiukan kilpensä asemaa tarkastaen jousiampujaa kohden:
-Keksimme kuitenkin. Nyt, missä on varastettu pussi?
Varas jatkaa jousellaan tähtäillen:
-Voimakivet ovat nyt herrani omaisuutta, joten teillä ei ole enää
täällä mitään tehtävää, sillä kuten näette, ette voi saada minua kiinni.
Menkää siis täältä pois kun vielä voitte!
Miura sanoo varkaalle:
-Näitä sinun rumia kavereitako minun pitäisi pelätä?
Varas tähtää jousellaan ja toteaa ampuessaan:
-Tee mitä teet!
Nuoli singahtaa kohti Miuraa osuen kuitenkin vain kilpeen. Miura syöksyy
kohti ensimmäistä liskoa ja lyö erittäin täsmällisen lyönnin liskon
päähän, mutta miekka halkaisee vain ilmaa. Miura lyö toisen ja kolmannenkin
kerran, mutta liskot näyttävät olevan vai paikallaan olevia kuvajaisia.
Nähdessään varkaan kadonneen kulmasta Miura huutaa nauraen:
-Ha, teidän rumat soturinne ovat vain ilmaa!
Tämän huudettuaan liskot vain lakkaavat olemasta ja kohdalla ei ole enää
mitään. Miura jälleen katkaisee miekallaan nuolen kilvestään ja katsahtaa
Idaa, joka lähestyy Miuraa sanoen:
-Taas illusio. Saattaa olla, että täällä on vain Bokean illusioon
kuuluva velho sekä tuo varas. Katsotaan nyt kuitenkin vielä.
Miura toteaa myös:
-Huomattavaa on myös, että olemme nähneet vain yhden illusion kerrallaan.
Ida tähän:
-Voi olla. Varas nyt kuitenkin pääsi taas karkuun.
Miura toteaa lähtien varovaisesti kävelemään kohti kulmaa:
-jep, eiköhän oteta kiinni.


Miura edellä ja Ida perässä saapuvat varkaan takaa-ajajat käytävän
kulmaan, jota Idan soihdun lisäksi valaisee myös käytävän kulmassa oleva
soihtu. Huomattavasti kapenevaa käytävää edessäpäin valaisee useat soihdut
ja käytävää näyttäisi jatkuvan kymmeniä metrejä eteenpäin, mutta ketään
ei käytävässä enää näy. Yllättäen käytävässä noin viiden metrin päässä Idasta
ja Miurasta putoaa käytävän katto alas ja maansortuma peittää käytävän
tukkien mahdollisuuden päästä eteenpäin. Sortuma tapahtuu nopeasti ja ilman
sen kummempia maan järkkymisiä tai tärähtelyitä ja pölyäkin nousee yllättävän
vähän sortuman johdosta. Sortuman tälle puolelle jää vain yksi soihtu
käytävään ja suurin osa näkyvästä käytävästä jää sortuman toiselle
puolelle. Tämän nähdessään Miura toteaa:
-Hm, mitenköhän on tämän kanssa.
Miura laittaa miekan tuppeen ja noukkii maasta kiven. Ida katselee myös
epäilevänä maasortumaa, mutta ei vielä ala tehdä mitään. Miura tuumii
Idalle:
-Kuka uskoo, että tuo on oikea maasortuma.
Ida tähän:
-No, koeta nyt sillä kivellä!
Mitään sanomatta Miura heittää maasta noukkimansa kiven päin maasortumaa,
mistä kivi lentää läpi ja kolahtaa johonkin toisella puolella. Tämän
nähdessään Miura tuumii vetäen miekkansa jälleen esille:
-Haa, ei meitä niin vaan huijata!
Samassa sortuman läpi lentää nuoli hyvin läheltä Miuran päätä, mutta se
ei osu kehenkään. Huomattuaan olevansa tulilinjalla Miura ryntää sortuman
läpi itse, jolloin sortuma katoaa, mutta takana ei ole ketään. Kuitenkin
käytävä, jonka piti jatkua kymmeniä metrejä eteenpäin suorana tekee yllättäen
mutkan vasemmalle ja Miura törmää suoraan seinään, joka on kadonneen
sortuman takana. Miura tärähtää maaseinään ja kilpi lentää kiveiselle
lattialle kolahtaen. Ida seuraa nopeasti perässä maasortuman kadottua, mutta
varasta ei näy enää missään. Ida virkkoo Miuralle:
-Joo, ei meitä niin vaan huijata.
Miura toipuessaan törmäyksestä tuumii:
-Äh, missä minun kilpi on.
Ida noukkii Miuran kilven lattialta ja ojentaa sen itseään kasaavalle
soturille. Miura ottaa kilven ja vihaisesti katselee eteenpäin käytävää:
-Kiitokset.
Asetellessaan kilpeään käteensä Miura näyttää erittäin kiukustuneelta
mutisten itsekseen:
-Ja nyt sitten joku saa maksaa!


Maanalainen käytävä tehtyään mutkan vasemmalle jatkuu eteenpäin muutamia
metrejä suorana, jonka jälkeen on puinen ovi. Miura katsahtaa vielä Idaan
päin ja mitään sanomatta alkaa harppoa päättäväisesti kohti ovea.
Silmin nähden kiukustunut Miura pitkillä ja varomattomilla askeleilla
lähestyy päättäväisesti ja varmasti kohti ovea, mutta juuri kun hän on
pääsemässä ovelle, katoaa maa hänen toisen jalkansa alta kokonaan. Kuoppa
lienee kovin syväkin, mutta vain Miuran vasen jalka putoaa kuoppaan.
Kuopan seurauksena soturi kuitekin taas kaatuu maahan, mihin Miura toteaa:
-Ei ei näin, täytyy koettaa nyt pitää pää kylmänä.
Ida lähestyy Miuraa soihdun kanssa ja toteaa:
-Maaillusio. Täytyy olle varovainen.
Miura ei virko mitään, mutta kypärän alla saattaa olla pientä kiehumista
havaittavissa. Nopeasti soturi kuitenkin saa itsensä ylös kuopasta ja
kasaa itsensä jälleen taisteluvalmiiksi. Miura toteaa hiljaa itselleen:
-Nyt minä pärjään.


4.Velho

Soturi Miura ja kauniisti puettu hieno neito Ida seisovat puisen oven
edustalla, minkä edessä käytävällä on noin miehen mentävä kuoppa, johon
Miura juuri oli pudota. Miura katsahtaa Idaa ja sitten ovea, joka on
tuiki tavallisen puuoven näköinen. Yllättäen kuopasta alkaa kuulua
eläimellistä örinää, minkä seurauksena Ida perääntyy kuopan luota
taaksepäin. Samassa esiin singahtaa juuri kuopan halkaisijan kokoinen
karvainen peto hirmuisine hampaineen katselemaan ulos kuopasta. Ilman
eri miettimisiä Miura huitaisee miekallaan petoa, mutta miekka jälleen
tavoittaa vain ilmaa. Peto katoaa nopeasti ja Miura tuumii itsekseen:
-Luulisi jo velhonkin ymmärtäneen, että hänen juttunsa ei enää tehoa.
Ida saapuu paikalle tuumien:
-Ei pidä aliarvioida. Hänellä voi olla vielä paljon hihassaan.
Miura tuumii ja kääntyy tarkastelemaan ovea:
-Hm
Soturi tarttuu ovessa olevaan rengaskahvaan miekkakätensä sormilla ja hetken
valmistauduttuaan tempaisee nopealla vedolla oven auki. Eteen aukeavassa
hirsitolpin tuetussa soihduin valaistussa huoneessa on ensimmäisenä
ilmestyksenä valtava punaisen värinen louhikäärme suurine hampaineen
sihisemässä huoneen ovelle päin. Otus on niin valtava, että se täyttää
suureksi osaksi koko noin 8 metriä halkaisijaltaan olevan ja noin 2.5 metriä
korkean huoneen tilavuuden. Ötökän takana näyttää pääosin maaseinäisessä
mutta osittain kiviseinäisessä huoneessa olevan hiukan koristellun puupöydän
takana erikoisesti harmaaseen kaapuun puettu erittäin paljon velhoa muituttava
vanhahko mies, joka lukee paperikääröstä juuri jotakin. Huoneen hirsin
vuoratussa nurkassa on myös vuode, jossa velho ilmeisesti viettää yönsä.
Seinillä on lisäksi joitakin puisia hyllyjä, joissa on erilaisia
paksuja ja ohuita kirjoja sekä monenlaisia savisia ja lasisia purkkeja ja
pulloja. Vaikka Miura ja Ida ovatkin jo nähneet kaiken tapaisia ilmestyksiä,
värähdyttää luohikäärmeen näkeminen heitä suuresti. Kuitenkin hetken
ihmeteltyään Miura toteaa pöydän ääressä olevalle miehelle:
-Taas tämmöisiä. Etkö sinä koskaan väsy.
Velho pudottaa paperin kädestään lattialle, jolloin louhikäärme katoaa
ja hän virkkoo:
-En minä koskaan väsy, sillä minä olen mestari-illusionisti ja minua
kutsutaan Harmaajaksi, koska minä olen niin pätevä. Mitäpäs muuten piditte
minun esityksestäni? Aika hyvä vai?
Louhikäärmeen kadottua näkyy velhon pöydällä selkeästi Idan laukku, jonka
sisältönä olleet kauniit läpikuultavat siniset ja vihreät kivet ovat
leviteltynä pöydälle. Kivien lisäksi pöydällä on pieni vasara sekä lasinen
levy pienessä telineessä. Jalokivensä pöydällä nähdessään Ida astuu
sisälle huoneeseen ja huutaa osoittaen pöydälle:
-Viis esityksistäsi, nuo voimakivet ovat minun!
Harmaaja kohauttaa olkapäitään ja virkkoo:
-Nämä kivet eivät ole sinun, eivätkä ne koskaan ole olleet sinun. Nämä
kivet ovat kiltasi ja opettajasi Vetan Atorin omaisuutta ja sinä olet vain
kuljettamassa niitä.
Ida lähes keskeyttää Harmaajan kiivaalla vastahuudollaan:
-Entä sitten, kiistätkö, ettei kivet ole minun vastuullani! Minun on
saatava ne takaisin!
Harmaaja tasaisesti vastaa:
-Jos menetät kivet, on Vetan Atori sinulle hyvin hyvin vihainen ja ehkä
lennät pois killastasi. Voit joutua lisäksi jopa tyrmään kuulusteltavaksi,
kuten minun aikanaan kävi, mutta sinähän olet niin nuori, ettet tiedä näistä
vanhoista asioista mitään.
Ida hiukan tasaantuu ja hiukan ivallisesti kysyy velholta:
-Pitäisikö minun sääliä sinua ja antaa kivet sinulle vai?
Harmaaja hiukan välinpitämättömästi vastaa:
-Tuskin, mutta sanonpa sinulle vain, että juuri Vetan Atori järjesti
aikanaan minulle varkaan perään viemään minun kuljettamani kivet, jotta
pääsisi minusta eroon killassa. Hän onnistui hankkimaan minulle erotuksen
killasta väittämällä minun itse varastaneen kivet. Rikosta ei saatu
todestettua sen paremmin, mutta minut erotettiin. Minä vannoin
pahasti kostavani ja nyt on sen aika tullut. Kivet ovat minun
kostoni väline, sillä näiden avulla saan tarvittavan voiman
Atorin lyömiseen. Sinun ainoaksi valinnaksesi nyt jääkin, mitä herraa
tahdot palvella tulevassa taistelussa.
Ida hyvin epäluuloisena katsoo Harmaajaa ja vastaa hitaasti:
-Väität Atorin olevan mätä. Miten voit todistaa sanasi?
Harmaaja pudistaa päätään ja vastaa:
-En kai oikein mitenkään, sillä tuskinpa kukaan asiasta vielä tietävä
haluaa todistaa Atoria vastaan, sillä hänen asemansa on nykyisin
kyseenalaistamattoman vahva Deinosanin killassa. Lienee
kuitenkin totuus, ettei monikaan pääse koskaan korkeisiin asemiin
missään väkevässä killassa tekemättä likaisia tekoja. Ei Atorikaan
olisi päässyt, ellei hän olisi liannut kilpailijoitaan, sillä hän
ei todellakaan ollut aikanaan pätevin meistä.
Ida katsoo pöydällä olevia kiviä ja sitten velhoa, joka ilmekään
värähtämättä seisoo pöytänsä takana. Hyvin lyhyen miettimistauon
jälkeen Ida lausuu:
-Minun näkemäni totuus on se, että sinä olet varastanut minulta
jalokiviä ja minun tulee hankkia ne takaisin. Vetan Atoria en usko
noin vähällä likaiseksi vallantavoittelijaksi.
Harmaajan ilme ei värähdä ja hän edelleen vastaa tasaisesti:
-En voi enempää todistaa, mutta sanojeni painoksi laitan vielä itseni.
Sinä Ida olet kaunis nainen, joten pyydän sinua vaimokseni ja
kumppanikseni taisteluun Atoria vastaan. Huomaat, että olen vanha
mies, mutta minun omaisuuteni voi kattaa sen, mitä korkea ikäni
jättää puuttumaan.
Ida katsoo hetken kuin punnitakseen, mutta vastaa sitten tylysti:
-Vaikka olenkin vielä naimaton, en voi suostua ehdotukseesi, sillä
olen Atorin palveluksessa ja hänen uskollinen palvelijansa. -Miura
mene ja ota kivet takaisin häneltä!
Ilman lisäkäskyjä Miura ottaa askeleen kohti harmaata velhoa, joka
nopeasti tarttuu pöydällä olevaan vasaraan sanoen kiireesti:
-En voi enää perääntyä.
Velho napauttaa vasarallaan pöydällä olevan lasilevyn rikki, jolloin
huoneen nurkasta kuuluu hirmuisen pedon karjahdus ja esille astuu
rumaakin rumempi hiukan Miuraa pidempi peikko miekkaa koholla pidellen.
Miura hiukan vaistomaisesti hätkähtää, mutta virkkoo sitten:
-Ja kuka uskoo tuohon!
Peikko lähenee Miuraa ja päästyään riittävän lähelle lyö miekallaan kohti
Miuran päätä. Vaikka Miura ei uskokaan näkemäänsä, nostaa hän kilpensä
lyönnin eteen, mikä osoittautuu viisaaksi valinnaksi, sillä lyönti
läjähtää kilpeen täydellä voimalla. Huomatessaan kuvajaisen olevankin
oikea Miuran ilme muuttuu aavistuksen ivallisesta aavistuksen vihaiseksi
ja täsmällinen miekansivallus pudottaa peikon uskomattoman ruman pään
kiviselle lattialle. Yllätykseksi likaiselle lattialle ei kuitenkaan putoa
peikon pää ja ruumis, vaan Idan laukun varastaneen ihmisvarkaan pää ja ruumis,
jotka vain näyttivät voimallisen illusion vaikutuksesta peikolta. Varkaan
pudottua lattialle myös taka-alalla oleva Ida toimii ja sinkoaa vaatteistaan
kaivamansa pienen tikarin päin Harmaajaa, jonka kuitenkaan ei tarvitse edes
väistää välttääkseen ohi seinään kolahtavaa tikaria. Miura huudahtaen lähtee
etenemään kohti harmaata velhoa:
-Valhepelle!
Harmaaja naurahtaa ja läpäyttää käsiään kahdesti, jolloin Ida kaatuu
lattialle nukkuvana, mutta Miura vain pysähtyy paikalleen mietteliäänä.
Harmaajan kasvoille ilmestyy huolestunut ilme, kun Miura ei näytäkään
kaatuvan lattialle Idan tavoin, vaan vain haukottelee ehkä hiukan
typerän näköisenä tuumien:
-Niin, mitäpäs minun taas pitikään tehdä?!
Nopeasti ajatukset muuttuvat jälleen kirkkaiksi ja opealla sivalluksella
Miuran miekka sivaltaa Harmaaseen kaapuun pukeutuneen velhon kaulan poikki.


5.Matkaajat

Soihduin valaistussa velhon huoneessa on kivisellä lattialla
harmaakaapuinen päänsä menettänyt velho sekä nahkahaarniskainen päänsä
menettänyt varas. Lattialla on myös kauniisti puettu hieno nainen, jonka
pää näyttäisi vastoin huoneen muotia olevan kuitenkin paikallaan. Ainoa
huoneessa omilla jaloillaan seisova on soturi Miura, jonka miekan terästä
vielä kahden uhrin veri valuu hiljalleen likaiselle kivilattialle. Ei liene
kovin mielekästä edes tarkastaa, olisiko pöydän taakse kaatunut velho
vielä hengissä, koska hänen päänsä on vierähtänyt jo huoneen nurkkaan, joten
Miura kääntyy kohti Idaa ja tokaisee lattialla nukkuvalle neidolle:
-Etköhän heräilisi jo. Juhlat taitaa olla loppu, kun isäntäkin kuoli.
Ida ei näytä heräävän, vaan edelleen makaa liikkumattomana. Miura ottaa
askeleen kohti Idaa, kun samassa huoneen ovelle ilmestyy muutama sotilas,
joiden takana kurkkii hienosti puettu kauppias, joka nähdessään Miuran
haltioituneena toteaa:
-Täällähän te olette!
Nähdessään lattialla makaavan Idan hän kauhistuneena nopeasti kiirehtii
auttamaan neitoa puhellen nopeasti:
-Voi hirveä, mitä teille on tapahtunut. Oletteko te kunnossa, vastatkaa
minulle.
Kun kauppias hiukan ravistaa Idaa, tämä herää ja avaa silmänsä. Kauppias
alkaa tästä hirmuisen puhetulvan, kuten kauppialla toimankuvansa puolesta
usein saattaa olla tapana:
-Voi taivaille kiitos, te olette kunnossa. Ette tiedä, kuinka minä pelästyin,
että teille olisi sattunut jotakin. Teidän kyllä tulisi katsoa tarkemmin,
mihin itsenne saatatte.
Ida ei vielä vastaa mitään, mutta kauppiaan katse osuu seuraavaksi päänsä
menettäneeseen varkaaseen, jonka ruumista yksi sotureista miekallaan
tökkii. Tähän kauppias toteaa hiukan kauhistuneena:
-Hoo, ja paha sai palkkansa. Siinä näkee, kuinka varkaille käy. Varkaan
tie on lyhyt, mutta kivinen.
Kauppias auttaa Idan ylös likaiselta lattialta ja varovaisesti nenäliinallaan
pyyhkii likaa Idan käsivarsista, mutta varoo hienovaraisesti muutoin
koskettelemasta neitoa:
-Mutta pääasia on kuitenkin, että te olette kunnossa. Jos olette matkalla
Vardakoviin, niin ehdotan vakavasti, että jatkatte matkaanne minun
seurueessani. Näin matkanne olisi ainakin paljon turvallisempi, eikä
meidänkään seurueessa lisävoima koskaan olisi liikaa, vaikka miellä
onkin jo valmiiksi useita sotureita turvanamme.
Tähän Miura ottaen askeleen kohti kauppiasta vakaasti toteaa:
-Ja missäköhän soturinne olivat, kun me jahtasimme varasta pitkin tätä
luolaa!?
Kauppias päästäen Idan kädestä irti hiukan ojentaa ruumistaan ja katsoo
Miuraa hiukan kuin ylhäältä tokaisten:
-Soturini olivat vartioimassa lastini purkua laitureilla, eivätkä näin ollen
ehtineet mukaan jahtiin. Yksi soturi, joka oli mukanani majatalolla, lähetin
hakemaan linnoituksen sotureita apuun. Uskokaa minua, kun sanon, että
minä tein parhaani.
Tämän kuultuaan Miura hiukan mutristaa suutaan ja pudistaa päätään, eikä
vaivaudu enempää kyselemään kauppiaalta, joka näyttää enemmän olevan
kiinnostunut Idan kanssa seurustelusta. Sen sijaan Miura kääntyy katsomaan
pöydän takana olevaa soturia, joka kääntelee miekallaan lattialla olevaa
velhon ruumista. Miura toteaa soturille:
-Tuo kaveri oli sitten ilkeä vastus.
Soturi katsahtaa Miuraa ja toteaa tähän:
-Uskon sen, mutta jalokiviä näyttäisi riittävän.
Soturi osoittaa päydällä olevia jalokiviä, jolloin Miura kohottaa
kulmiaan todeten nopeasti:
-Niin, ne taitavat olla Idan.
Ida muistaa jalokivensä pöydällä ja nopean töykeästi hän jättää kauppiaan,
jolla vielä lause jää kesken yhteisen matkan turvallisuuden tärkeyden
selvityksestä. Hiukan vielä pyörryksissä olevan näköisenä Ida saapuu
pöydän ääreen kauppiaan seuratessa hitaan arvokkaasti perässä. Soturi
pöydän takana toteaa:
-Kivet ovat selvästi otettu tuosta nahkalaukusta, koska niitä on siinä
sisällä vielä joitakin. Jos oikein ymmärsin tämän kauppias Jatonan
puheesta, varastettiin sinulta juuri tällainen laukku.
Miura nopeasti toteaa:
-Pitää paikkansa.
Ida nojaten pöytään hiukan sekavana hitaasti puhuu:
-Kyllä. Kivet ovat minun. Jos teille sopii otan ne nyt mukaani.
Soturi hiukan päätään pudistaa ja toteaa:
-Mikäli te herra Jatonan todistatte asian oikeaksi.
Kauppias Jatonan saapuu arvokkain askelin pöydän ääreen ja katsoo
lempeästi Idaa todeten:
-Minä todistan, että tämä laukku varastettiin tältä neidolta juuri tuolla
pihalla ja mies, joka sen teki, makaa nyt vailla päätään tuolla lattialla.
Soturi tähän:
-Selvä. Ottakaa kivet, mutta älkää koskeko mihinkään muuhun, sillä luulen,
että joudumme tarkastelemaan paikkaa vielä tarkemmin.
Ida hiukan sekaisen näköisenä alkaa koota jalokiviään pöydältä takaisin
nahkaiseen laukkuunsa Miuran todetessa:
-Jaaha. Niin kuin minä sanoin, et sinä minulle turhaan maksa.
Ida edelleen kasaillessaan jalokiviään unenpöpperöisen näköisenä hiukset
hiukan hajallaan vastaa Miuralle:
-Niin niin. En toki. Sanon kyllä, että voisimme jatkaakin matkaamme tämän
kauppiaan seurana, mutta matkamme ei ole Vardakoviin, vaan etelään,
joten jatkamme kaksin.
Jatonan kuulee tämän ja lämpimästi toteaa:
-Voi, tämä on surullista kuulla, mutta ehkä me sitten toisen kerran matkaamme
yhtenä seurueena. Sallikaa minun kuitenkin saattaa teidät vielä pois tästä
likaisesta pesästä.
Ida saa laukkunsa täytettyä jalokivistään ja hiukan hymyillen toteaa
kauppiaalle laukkunsa nyörejä solmiessaan:
-Tottahan toki.