Rsihvo Kirjoitettu 8-97 Juha Pere Rajakatse Fantasia ry Aika Rajakatsemaailmassa on vuosi 456. Tarina on suoraa jatkoa edelliseen tarinaan, mutta tarinat muodostavat oman kokonaisuutensa. Ida Ja Miura, Osa 2 0.Tilannekatsaus Ida on hieno nuori nainen matkalla Vardakovin kaupungista etelään Taltaran kaupunkiin Nohvatovin kuningaskunnassa. Hän on palkannut suojelijakseen soturin nimeltään Miura, joka juuri Nohvatovin Bokean-kylässä tappoi Bokean illusioon kuuluvan velhon, joka yritti anastaa Idalta tämän kuljettamat arvokkaat jalokivet. Näitä jalokiviä kutsutaan myös voimakiviksi, joiden käsittelyyn on erikoistunut useita kiltoja, kuten esim. Deinosan velhokilta, johon myös Ida kuuluu, vaikkakin on vasta hyvin tuore tapaus siellä. Tehtävän kuljettaa voimakiviä Taltaraan Ida on saanut Deinosanin Vardakovin alueen johtajalta Vetan Atorilta. Vaikka Deinosanin kilta on myös Vardakovissa olemassa, on se pääasiassa Mahtivuoren alueella toimiva kilta ja vasta hiljattain siirtynyt myös Nohvatovin puolelle toimimaan. 1.Puhetta kivistä Hieno nuori nainen sekä vahvasti haarniskoitu risupartainen soturi ovat ratsain matkalla etelään Nohvatovin puolen Bokean kylästä Nohvatovin kaupungin kautta Taltaran kaupunkiin, johon kuitenkin on matkaa vielä hyvin monen päivän edestä. Soturilla on sylissään pieni puinen tynnyri ja kädessään hänellä on savimuki, josta hän aika-ajoin nappailee hörpyn jos kaksikin. Neito ryyppäämisen sijaan katselee tarkkaavaisesti ympärilleen metsän siimekseen, jonka läpi tie kyseisellä hetkellä on menossa. Ympäröivä metsä näyttäisi koostuvan sekä havu- että lehtipuista ja on paikka paikoin hyvinkin tiheää ja risukkoista. Tie sen sijaan on asiallisen hyvä ja selvästikin siitä huomaa useiden kärryjen ja ratsujen kulkeneen lähiaikoina. Yllättäen aivan ilman mitään erillistä tapahtumaa alkaa Idan nahkaisesta olkalaukusta kuulua ääni: -Ida hoi, ota minut esille! Ho-hoi...Idaa... Ida hiukan pelästyy, mutta ei sitten suuremmin ihmettele asiaa, vaan alkaa availla nahkalaukun nyörejä. Myöskään Idan hevonen ei näytä mitenkään pelästyneeltä, mutta Miuran hevoinen sen sijaan vaikuttaa hiukan hermostuneelta. Myöskin Miura itse katselee hyvin kiinnostuneena Idan laukkua, josta erikoinen huutelu kuului. Koska laukun nyörien avaaminen ei suju aivan hetkessä, jatkuu huutelu Idan vielä avatessa laukkuaan: -Idaa, avaa lukku! Idaa, hoi... Pian Ida saa laukun auki ja ottaa sieltä esille noin sentin halkaisijaltaan olevan vihreän kiven, jonka sisällä näyttäisi olevan jotakin liikkuvaa sekasotkua. Nopeasti liike loppuu ja esille kivestä loikkaa noin kymmensenttinen kiiltävä miehen kuvajainen, joka maahan osuessaan kasvaa normaalin miehen kokoiseksi läpikuultavaksi kuvajaiseksi, joka selvästi esittää vanhemman puoleista velhoa. Välittömästi kasvettuaan oikean kokoiseksi velho oikeisee itsensä ja virkkoo: -Hyvää päivää hyvä herrasväki. Sinulle Miura tiedoksi, että minä olen tietysti Vetan Atorin kuva... he he... siis vain kuva, Itse olen luonnollisesti edelleen Vardakovissa, mutta tämän ihmeellisen taidon ansiosta voin nähdä teidän kuvajaiseni silmin ja kuulla kuvajaiseni korvin ja puhua kuvajaiseni suulla. Eikös olekin mahtavaa! Ja sinulta kaunis Ida kysyn, mitäs pidit sisääntulosta? Ida hymyilee ja vastaa: -Ihan toimiva, mutta eikös sinun pitänyt ottaa yhteyttä vain hätätapauksessa? Velho nostaa kulmakarvojaan ja hymyilee arvoituksellisesti: -Aivan aivan...siis hätätilanteesta ei aivan ole kysymys, mutta tarvitsen välttämättä vahvistuksen tapahtumille, joista olen saanut tiedon. Siispä - kohtasitteko te Harmaajan eli mikäs hänen oikea nimensä olikaan... Lantara, jotakin sinne päin se oli...ja onko Harmaaja nyt tosiaankin kuollut, kuten sain kuulla? Ida vastaa asialliseen sävyyn Miuran katsellessa sivulleen puustoon: -Kyllä Harmaaja on kuollut. Hän yritti varastaa kuljettamani kivet, mutta menetti sitten apureineen henkensä. Vetan Atori huudahtaa riemiussaan: -Erinomaista toimintaa! Arvasin, että voin luottaa sinuun Ida tässä tehtävässä. Ida katsahtaa Miuraan, joka ei juuri näytä haluavan osaansa kunniasta: -Kiitos kuuluu tälle Miuralle tässä, jonka otin suojelijakseni matkalle. Itse tuskin olisin yksin saanut kiviä takaisin. Miura vaatimattomana toteaa: -No joo - kysy nyt Ida sitten siitä, mitä Harmaaja väitti! Ida alkaa visaisen kyselynsä: -Aivan, Harmaaja väitti olleensa joskus Deinosanin killassa ja saaneensa erotuksen, koska sinä laitoit hänelle varkaan perään ja väitit sitten hänen itse varastaneen kivet. Miten on totuus? Vetan Atori mutristaa suutaan liioitellusti ja partaansa muutaman kerran sivellen vastaa: -Niin, ei hän ihan kokonaan valehdellutkaan. Siis totuus oli oikeasti se, että eräs varas, joka sittemmin saatiin kiinni, mutta kuoli kiinnioton yhteydessä, varasti Lantaralta voimakivipussin. Lantara oli todennäköinen seuraaja Vardakovissa olevan Deinosanin killan johtoon vanhan johtajan vetäytyessä korkean iän vuoksi. Nyt minä näin mahdollisuuteni ja väitin Lantaraa varkaaksi, vaikka en oikeastaan tiennyt asian oikeaa laitaa. Itse asiassa en tiedä vieläkään, koska todistusaineistoja ei ollut ja koska varaskin kuoli ennen kuulemistaan. Lantara erotettiin ja näin ollen minä tulin seuraavaksi ehdolle tämän pikkupuodin johtoon edellisen johtajan vetäytyessä. Minusta tuli sittemmin Vardakovin Deinosankillan johtaja ja Lantara muutti nimensä Harmaajaksi, koska liittyi Bokean illusioon, missä hän sittemmin menestyikin hyvin. Minä uskallan jo tämän kertoakin, koska tapahtumasta on jo aikaa ja rikokseni oli niin pieni, kun olla voi. Itse asiassa minähän vain syytin häntä asiasta, mihin hän todennäköisesti olisi ollut syypää, vaikkakaan en asiaa varmasti tiennyt. Miura aavistuksen nyökyttää päätään aivan kuin asia ei hänelle kuuluisi, mutta Ida mietteliäänä toteaa vielä: -Hm, totuus...Harmaaja oli valmis voimakkaaseen kostoon ja hän vielä kosi minua puolisokseen ja taisteluun sinua vastaan. Vetan Atori hiukan kääntää päätään ja katsoo hiukan alta kulman Idaa sanoen vakavana: -Varmaankaa et suostunut, koska siten tapoitte Harmaajan? Ida naurahtaen toteaa: -En todellakaan suostunut, vaikka tuskin hän olisi ollut ihan huonokaan vaihtoehto. Vetan Atori hiukan menee vaikeamman oloiseksi ja hieroo hiukan käsiään: -Niin Ida, oikeastaan syyni, miksi otin yhteyttä on se, että killassa emme koskaan voi keskustella oikein rauhassa. Ida katsoo takaisin hiukan kysyvästi, mutta sitten ei kuitenkaan sano vielä mitään. Vetan Atori jatkaa: -Lähtiessäsi tälle matkalle ajattelin jo kysyä, mutta en sitten saanut tilaisuutta, mutta nyt täällä voinen kysyä vielä...Ida, vaikka olenkin jo ikääntyvä mies, pyydän sinua vaimokseni. Ida katsoo tarkkaavaisesti ja valitsee sanansa tarkkaan: -Vetan kiltti. Pyyntösi on kovin kaunis, mutta tässä tilanteessa en ole nyt valmis ajattelemaan moisia ajatuksia, kuten avioliittoa. Minä tarvitsen aikaa selvittääkseni omia ajatusmaailmoitani, ennen kuin voin tehdä näinkin vaativan päätöksen. Velho menee synkän näköiseksi, mutta sitten mies oikeisee itsensä reipaasti ja toteaa jälleen iloisesti: -Niin, semmoista sattuu, mutta pitää sitä kysyä, jos aikoo saada. Hm...ei muuta kuin näkemisiin! Ennen kuin Ida tai Miura ehtii mitään sanoa häviää kuvajainen, eikä paikalle jää mitään muistuttamaan Vetan Atorin kuvajaisen olleen paikalla. Ilmiön kadottua Miura toteaa: -Kaikkea sitä joutuu näkemään. Ida katsahtaa Miuraa ja toteaa: -No, tämä nyt ei ollut mitenkään vielä kauhean voimallista tai ihmeellistä. Miura ottaen hörpyn mukistaan toteaa: -Sanoitpa nyt kuitenkin aika nätisti hänelle "ei". Harmaajalle riitti pelkkä "ei" ja jos minä kysyisin, voisit sitten varmaan toivottaa hyvää matkaa suohon. Ida hiukan loukkaantuneena toteaa: -Minä tiedän, miten hienon naisen tulee käyttäytyä, sitä paitsi sinä et ole kysynyt! Miura katsoen Idaa pitempään toteaa: -En ole, sillä on olemassa sääntö yksi: jos olet palkattu suojelemaan jotakuta, älä vehtaa hänen kanssaan. Keskustelu voisi käydä kiivaammaksikin, mutta tämän keskeyttää vielä Idan kädessä olevan kiven välähdys. Jälleen kiveen ilmestyy erikoista liikettä ja kivestä ponnistaa esille noin kymmensenttinen mies. Kuvajainen jälleen kasvaa täyteen mittaansa osuessaan maahan. Tällä kertaa ilmestyvä mies ei ole Vetan Atori, vaan toinen velho. Mies on hiukan nuorempi kuin Atori, mutta myös parrakas. Hänellä on päällään myös pitkä kaapu kuten Atorilla, mutta sen väristä ei saa selvää, koska kuvajainen on myös läpikuultava. Hetken katseltuaan Idaa ja Miuraa kuvajainen aloittaa: -Viimeinkin Atori sitten otti teihin yhteyttä, jotta minäkin sain selville teidän paikkanne. Eli minä olin Bokean Illusion velho Raasmu. Ida kiivaasti vastaa: -Siis samoja kuin se Harmaaja, joka jo kerran yritti varastaa minulta! Raasmu hiukan kumartaa ja hillitysti vastaa käsiään yhdessä kaavun roikkuvien hihojen alla pitäen: -Harmaaja oli vihan ja koston sokaisema vanha hölmö. Vaikka hänen toimintansa tässä tapauksessa olikin jokseenkin oikean suuntaista, ei vihan ja koston avulla tehdä koskaan mitään oikeaa tai hyvää. Ida vastaa hiukan loukkaantuneena: -Oikean suuntaista? Siis onko oikean suuntaista varastaa minulta? Raasmu päästäen ilmat keuhkoistaan vastaa hitaasti: -Siis, anna kun minä selitän koko asian. Ei sinänsä ole oikein varastaa sinulta, vaan pysäyttää Vetan Atorin aikeet voimakivikuljetuksen suhteen. Sinun kuljettamasi voimakivet eivät saa päästä Taltaraan, koska sieltä ne ovat menossa Derecas-papeille. Heidän käsissään ne ovat oikeastaan sama kuin Mahtivuoren kuninkaan ase. Nuo voimakivet lienevät tuiki tavallisia yhtä lukuunottamatta. Näethän...suurin kivistä pitäisi olla sininen ja epätavallisen täynnä voimaa. Siitä saisi erinomaisen ulottuvuusportin rakennusaineen tai jotakin muutakin ikävää, jos taitoa riittää. Ida katsoo avonaiseen laukkuunsa ja toteaa: -Toden totta. Yksi kivistä on suuri ja sininen ja muut ovat pieniä ja enimmäkseen vihreitä. Raasmu jatkaa: -Zharin mestareilla on tuonlaisia sinisiä "siirtokiviä" useita varastossa tietääkseni. Yksikään niistä ei vain ole puoliksikaan niin voimakas kuin tuo tuossa, mitä sinä kuljetat. Näin olen kuullut, vaikkakaan en tiedä ihan varmasti Zharin mestareiden asioista. Ida katsahtaa kuvajaista ja ihmeissään kysyy: -Jos tämä on sitten niin arvokas, niin miksi ihmeessä minä saan sitä kuljettaa pitkin erämaita vain yksi soturi turvanani. Miksi Vetan Atori ei palkannut enempää turvaajia tai sitten itse lähtenyt matkalle? Kuvajainen vastaa: -Eikö vielä selvinnyt. Vetan Atori ei tietenkään halua Nohvatovin kuninkaan tahojen tietävän kuljetuksesta mitään, koska kyseinen kivi on matkalla Mahtivuoren puolelle. Kenenkään ei pitänyt tietää mitään asiasta, mutta ensinnäkin Atoria tarkkaillaan Deinosanin killassa ja sitten Atori teki vielä virheen ottaessaan teihin yhteyttä, koska minä sain siten tietooni teidän olinpaikan ja kykenin itse ottamaan myös yhteyttä teihin. Ida katsahtaa ensin Miuraa, joka ei ole kauhea ihmeissään asiasta ja sitten kuvajaista kysyen: -Jaaha, mitähän tästä sitten seuraa? Kuvajainen selittää kärsivällisen tasaisesti: -Jos sinä olet uskollinen Nohvatovin kuninkaalle, et tietenkään vie kiveä Taltaraan ja luovuta sitä eteenpäin. Jos olet uskollinen Atorille niin tee mitä teet, mutta voit olla varma, että tekosi tulee julki. Ida hetken katselee nahkalaukkuunsa ja vastaa sitten vakaasti kuvajaista katsellen: -Minä olen uskollinen Nohvatoville, joten en jatka matkaani Taltaraan! Kuvajainen hymyilee ja toteaa: -Hyvä. Palaa siis Bokean kylään, jossa tapoitte Harmaajan, niin tapaamme siellä. Ida vastaa kuvajaiselle: -Selvä! Samassa, kun kuvajainen on vastauksensa saanut, hän katoaa jälkiä jättämättä. Miura katsahtaa Idaa ja virkkoo: -Minä en näistä tämmöisistä valtapeleistä paljoa perusta, mutta voin minä sinut sitten takaisin Bokean kyläänkin saattaa. Ida ei ehdi mitään sanoa, kun hänen kädessään olevasta kivestä loikkaa jälleen Vetan Atorin kuvajainen maahan, joka alkaa välittömästi puhua: -Mitä sillä Raasmulla oli asiaa? Ida katsoo vihaisena Atoria ja vahvasti lausuu: -Hän kertoi minulle totuuden matkan tarkoituksesta! Atori vakavana vastaa: -Minkä totuuden! Senkö, että kivet ovat matkalla oikeasti Suomurajaan. Mitä ihmeellistä siinä sitten on. Muista nyt, että Deinosan on aina ollut Mahtivuorelainen velhokilta ja se tulee sitä aina olemaan. Muista, että minä olen syntynyt Vuoriniityssä ja olen aina uskollinen Mahtivuoren kuninkaalle toisin kuin sinä, joka olet Vardakovilainen syntyjäsi. Ei se, että kuulumme samaan velhokiltaan tee meistä vielä välttämättä samaan valtakuntaan kuuluvia. Mitä aiot nyt siis sitten tehdä Ida? Ida vastaa hiljaa mutta vakaasti: -Minä en aio viedä kiviä Taltaraan, vaan matkaan takaisin Nohvatovin Bokean kylään. Atori suuttuu ja näyttäisi, kun hänen päänsä päälle alkaisi kasautua utua. Atori huutaa: -Mitä sinä pahainen akka oikein luulet tekeväsi! Utu Atorin pään päällä alkaa tiivistyä ja oikeastaan hänen päänsä päällä näyttäisi olevan kasautumassa synkkä pilvi. Miura rauhallisesti virkkoo Atorille: -Etkös kuullut...Ida nousi sinua vastaan. Atorin pään päälle on jo kasautunut pieni synkkä pilvi, joka leijailee noin metrin hänen päänsä päällä. Atori hyvin vihaisena huutaa Miuralle: -Älä sinä paskanhajuinen miekanheiluttaja puutu tähän! Ida puuttuu nopeasti puolustaen Miuraa: -Ei Miura haise paskalle. Hänen haarniskansa on vain hiukan sottainen, koska kiiltävä haarniska on turhan soturin merkki. Miura hiukan nuuhkii käsivarsiaan, mutta sitten suutaan mutristaen tyynesti katsahtaa poispäin metsään ja Atori jatkaa tasaisesti ja hiljaisella sävyllä Idalle: -Onko nyt niin, että käännyit minua vastaan? Sano se minulle vielä! Ida vastaa hiljaa mutta vakaasti: -On, minä en mene Taltaraan, vaan luovutan sinisen kiven pois. Pilvi Atorin pään päällä alkaa hiljaa pisaroida Atorin päälle vettä. Kuluu tovi ja pisarointi yltyy sateeksi ja Atorin hiukset selvästi kastuvat veteen. Miura toteaa: -Kappas...paikallinen sadekuuro. Pian saade kuitenkin muuttuu lumihiutaleiksi ja Atori näyttää viilentyvän silmin nähtävästi. Hetkessä hän on aivan tyyni ja rauhallinen ja pilvi katoaa. Atori lausuu selkä suorana Idalle: -Deinosan velhokilta ei enää tarvitse sinun palveluksiasi. Toisin sanoen älä enää näytä söpöä naamaasi Deinosan killassa. Voit olla varma, että tulen tekemään kaikkeni kiven takaisin saamiseksi! Atori katoaa jättämättä jälkeensä mitään merkkejä käynnistään. Miura kääntää hevosensa kohti pohjoista ja toteaa Idalle: -Jaha, sitten ollaan takaa-ajettuja. 2.Neljä ratsastajaa Hieno nainen Ida ja soturi Miura ratsastavat vaihteeksi pohjoiseen, josta he juuri ovat olleet tulossa. Matkanteko ei ole kovin nopeaa, sillä alkaa jo tulla ilta ja hevoset ovat väsyneet. Vielä tovin taivallettuaan Miura pysäyttää hevosensa ja toteaa Idalle: -Alkaa olla aika pysähtyä. Luulen, että tämän yön voimme yöpyä ihan rauhassa, koska Atorin apurit eivät kuitenkaan pääse tänne niin nopeasti. Ida pysähtyy myös ja vastaa: -En olisi aivan täysin varma, mutta luulisin niin myös. Miura katselee ympärilleen ja osoittaa metsään tien sivuun sanoen: -Yövymme tuohon, koska majataloon olisi liian pitkä matka. Toivottavasti et pelkää liikaa yön ääniä. Ida vastaa kädellään huitaisten: -Höpsis. Kyllä minä pärjään, jos sinäkin. Miura astuu alas hevosen selästä ja toteaa: -Selvä, kyllähän minä uskon, kun sanotaan. Myös Ida astuu alas hevosen selästä ja molemmat taluttavat hevoset tien sivuun. Lyhyen uurastuksen jälkeen on noin viiden metrin päässä tiestä pieni nuotio tulessa ja hevosilla on apetta edessään, joka on saatu Miuralla olevasta pienestä varastosta satulalaukuista. Molemmat matkaajat istuvat pian nuotion ääressä ja Ida pureskelee leivänpalaa, jonka hän on ottanut satulalaukustaan. Miura tyytyy tällä erää kaatelemaan oluttynnyristään mukiinsa, koska hän on jo matkalla aika ajoin siivuillut leivänpaloja satulalaukustaan. Miura toteaa hetken hiljaisen istuskelun jälkeen: -Oli se vaan hyvä, että ostin tämän tynnyrin Bokeasta, vaikka sinä niin kovasti pistitkin vastaan hankintaa. Ida pureksittuaan leivänpalansa vastaa: -Eihän sitä voinut arvata, että tässä näin kävisi. Miura ottaen hörpyn toteaa tuijotellen nuotion tulta: -Sen olen jo oppinut näistä retkistä, että koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Aina kannattaa olla oluttynnyri mukana. Ida hiukan väristen pureskelee leivänpalaa ja sitten taasen toteaa: -Hiukan pelottaa huominen. Mitä jos Atorin miehet saavat meidät kiinni? Miura vastaa vakuuttavasti: -Mitäs noista. Kyllä me heille pärjätään. Ota tuosta hörppy, niin tunnet edes olosi paremmaksi. Miura tarjoaa savimukiaan Idalle, joka hetken katselee mukia, mutta sitten toteaa: -Voin ottaakin. Ida ottaa mukin Miuralta ja nappaa suullisen. Hetken maisteltuaan Ida antaa mukin takaisin Miuralle ja toteaa: -No, voisi se pahempaakin olla. Ehkä tällä pärjää. Miura vastaa: -Kyllä. Pistä sinä nyt nukkumaan, niin minä valvon vielä hetken ja sammutan sitten nuotion. Ida pureskeltuaan viimeisen leivänpalan vastaa: -Taitaa olla viisainta. Huomenna on pitkä päivä, jos sen loppua edes tullaan näkemään. Ida vetää peitteen päälleen ja kääntyy kasvot kohti nuotion tulta. Miura ottaa vielä hörpyn mukistaan ja jää kuuntelemaan ympäristönsä ääniä. Aamuyöstä kuun vain valaistessa yöllistä metsää heräävät sekä Ida että Miura ratsujen kopinaan. Valaistus on vähäinen metsässä, joten koska nuotiokin on täysin sammutettu, ei metsässä juurikaan näy mitään. Miura nousee nopeasti ylös ja harppoo hevosten luo rauhoittelemaan niitä ja pitämään niitä hiljaisina, koska ne selvästikin näyttäisivät olevan hiukan hermostuneita saapuvista ratsastajista. Ratsut tulevat pohjoisesta ja niitä kuulostaisi olevan useita, mutta kuun valo ei vielä paljasta niiden määrää. Henkeään pidätellen Ida ja Miura odottavat täysin paikallaan ohikulkijoiden poistumista, joiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi nähdä metsän siimekseen, missä pakoilijat lymyävät. Ohituksen tapahtuessa selkeästi voi laskea ratsastajia olevan neljä, mutta he eivät selvästikään ole huomanneen pusikossa olevia lymyilijöitä. Nopeasti äänet loittonevat ja piileskelijät voivat huokaista helpotuksesta. Ida toteaa hiljaa kuiskaten: -Atorin porukkaa. Miura vielä hevosia rauhoitellen: -Varmastikin. Ei voi mitään. Me jatkamme unia ja lähdemme vasta aamulla liikkeelle, sillä ryhmiä voi olla useitakin. Jos lähtisimme nyt voisimme vain ratsastaa seuraavien syliin. Loppuyö kuluu rauhallisesti tai ainakaan kumpikaan ei enää herää mihinkään ääniin. Aamun valjettua ovat molemmat heränneet ja nopeasti ilman sen suurempia tohinoita päässeet hevosensa selkään. Miura on sotkenut nuotion jäännökset, jotta mahdolliset takaa-ajajat eivät niin helposti saisi selville nuotion ikää. Päästyään tielle hevosineen Miura toteaa: -Nyt sitten mennään. Voi olla, että joudumme vielä takaa-ajoonkin, sillä kun yöllinen joukko on ehtinyt seuraavalle majatalolle ja saaneet selville, että me emme ole siellä käyneet, he lähtevät takaisin. Ida kopauttaen hevosensa liikkeelle vastaa: -Voi olla. Matkaa on vielä aika paljon takaisin, mutta olen nähnyt sinun taistelevan ja uskon sinun taitoihisi. Miura vilkaisematta Idaa toteaa: -Hm, olen ehkä hyvä, mutta en välttämättä riittävän hyvä. Matka jatkuu suhteellisen rauhallisella nopeudella, mutta juurikaan kumppanukset eivät keskustele matkan aikana asioista. Syy hiljaisuuteen on luonnollisesti se, että kuulee paremmin lähestyvien hevosien äänet, mikäli takaa-ajajia ilmenisi matkan varrelle. Oikea syy hiljaisuuteen voi olla myös Idan mietteliäisyys ja Miuran tarkkaavaisuus sekä se seikka, että Miura ei välttämättä halua keskeyttää Idan ajatuksia, koska soturi ei näe asian niin hänelle kuuluvankaan. Kuitenkin hän on päättänyt vielä viedä tehtävänsä päätökseen, joten neidon saattaminen perille tulee tehdä kunnialla loppuun. Hieno neito Ida ja soturi Miura pitkähkön matkaa taitettuaan joutuvat odotettuun tilanteeseen, eli siihen että etelästä heidän takaa alkaa kuulua lähestyvien hevosten ääniä. Nopeasti karauttavat Ida ja Miura ilman erillistä käskyä hevosensa liikkeelle, mutta ehkäpä hiukan liian myöhään, sillä takaa-ajajat ovat jo näköetäisyydellä pitemmän suoran päässä etelässä. Seuraa julma takaa-ajo, jossa neljä pääasiassa nahkapukuista miestä ratsastavat Miuran ja Idan perässä ronskisti hevosiaan hoputtaen. Matka jatkuu halki metsätien nopeasti voimakkaiden huutojen säestämänä, joita takaa-ajajat huutelevat pakenijoita herjatakseen. Tilanne muuttuu yllättäen kuitenkin Idan hevosen horjahtaessa tienreunan pettäessä hevosen kavion alta ja Ida tippuu selälleen hevosen selästä tienpenkalle sammalikkoon. Ilmeisesti hän ei satuta itseään sen pahemmin, mutta takaa-ajajat saavat täten pakenijat helposti kiinni. Tapauksen huomattuaan Miura kääntyy hevosineen ympäri ja asettuu keskelle tietä pysäyttämään saapuvat miehet. Miura huutaa: -Ja sitten pysähdys! Takaa-ajajat seisahtavat noin viiden metrin päähän ja etummainen heistä huutaa miekkaansa koholla pitäen: -Sinä voit sitten mennä matkoihisi. Me haluamme vain naisen ja sinisen kiven! Miura sylkäisee maahan ja toteaa miekansa tupesta vetäen: -Se joka tulee ensimmäisenä menettää ensimmäisenä päänsä! Takaa-ajajat epäröivät hetken, mutta ratkaisu lienee kuitekin selvä. Miesten kuitenkin vielä epäröidessä Miura saa hapuiltua myös kilpensä selästään vasempaan käteensä. Kahdella miehestä on aseenaan pitkä miekka. Yhdellä on pitkä keihäs sekä useita tikareita rintansa yli menevässä vyössä ja yhdellä on viritetty jousi sekä miekka vyöllään. Takaa-ajajien hyökkäys käynnistyy kauhealla kirkaisulla ja miehet karauttavat ratsunsa kohti yksinäistä soturia, joka seisoo miekkaansa koholla pitäen vakaana paikallaan. Ensimmäinen nuoli osuu Miuraa vasempaan käteen, joka vielä haparoi kilpeä. Nuoli ei uppoa haarniskaan, vaan kimpoaa siitä, mutta kilpi putoaa maahan osuman voimasta. Miuran vasemmalta puolelta hyökkäävä ilmeinen johtaja lyö suurella miekallaan hetkeä nuolen osuman jälkeen Miuraa olkapäähän, mutta olkapään vahvan suojauksen vuoksi osuma vain hiukan uudelleen muotoilee haarniskan ulkonäköä. Oikealta tuleva miekkamies sen sijaan ei koe yhtä hyvää kohtaloa, sillä Miuran tarkka sivallus irroittaa häneltä pään irti ja miehen muu ruumis putoaa hetken kuluttua tielle ja hevonen jatkaa matkaansa hiukan matkaa. Keihästä pitävä mies saapuu viimeisenä paikalle, mutta Miura saa vasemmalla kädellään siirrettyä keihään osuman sivuun osumasta itseensä. Seuraa tilanne, jossa Miuran takana on kaksi ratsastajaa, joista toisella on keihäs ja toisella miekka. Miuran edessä on jousimies, joka on juuri saamassa nuolta viritetyksi jouseensa. Miura karauttaa ratsunsa liikkeelle ja miekkaansa heiluttaen lähestyy kohti jousimiestä, joka uhan lähestyessä valitsee maahan heittäytymisen mielummin kuin ampumisyrityksen. Mies putoaa ketterästi maahan ja on nopeasti tien sivussa virittämässä joustaan uudelleen. Miura kuitenkin käännyttyään ympäri saa heilautettua jousimiestä miekallaan, mutta tavoittaa kuitenkin vain jousen, jonka jänne katkeaa osumasta. Miuran tavoitellessa maassa olevaa jousimiestä on keihäsmies sekä johtaja jo voimakkaasti ratsastamassa kohti Miuraa, jonka tarkkaavaisuus ehkä hiukan on herpaantunut jousimiehen aiheuttaman uhan vuoksi. Tarkka keihään pisto upottaa keihään kärjen Miuran vasempaan reiteen aiheuttaen tuskaisen huudon. Toiselta puolelta ratsastava johtaja yrittää huitaista Miuraa miekallaan, mutta tämän Miura saa torjuttua helposti, jota seuraa sivallus, mikä saa toisen ratsastajan irroittamaan otteensa Miuran reidestä törröttävästä keihäästä. Miura ratsastaa hiukan tuskaisan ja heiveröisen näköisenä Idan suuntaan vasemmalla kädellä reidessään olevaa keihästä tunnustellen. Äskeisessä tilanteessa keihäänsä menettänyt mies on napannut rintavyöltään tikarin käteensä. Pian kuuluukin Miuran selästä kolahduksia, kun useita tikareita napsahtelee Miuran selkäpanssariin, mutta ne eivät näyttäisi tekevät suurempaa vauriota soturiin. Maahan joutunut entinen jousimies on vetänyt miekkansa esille ja kivunnut uudestaan hevosensa selkään. Tikareita paiskonut mies on heitellyt jo lähes kaikki puukkonsa ja pitelee kädessään viimeistä niistä. Johtaja seisoo keskimmäisenä miekka ojossa ja huutaa Miuralle: -Höntti soturi. Lopeta jo ajoissa ja anna meille se, mitä me haluamme. Miura kääntää hevosensa kohti hyökkääjiä ja kiskaisee keihään irti reidestään, mikä aiheuttaa voimakkaan kipureaktion Miuran ruumiissa. Toivuttuaan tästä Miura toteaa hyökkääjille vaimeana: -Minä sanoin, että ensimmäinen menettää päänsä ja niin kävi. Nyt sanon siten, että seuraava menettää päänsä. Miura saa aseteltua itsensä jälleen paikalleen hevosen selkään ja kohottaa miekkansa korkeuksiin valmiiksi vastaanottamaan hyökkäyksen. Jälleen voimakas kirkaisu käynnistää hyökkäyksen ja kolme ratsastajaa syöksyy kohti Miuraa, joka siirtyy hevosineen hiukan kohti tien vasenta reunaa. Tällä kertaa Miura ei kuitenkaan sivalla päätä irti vaan pistää miekkansa aikaisemman jousimiehen rinnasta läpi, jolloin mies kuolee välittömästi. Kuolevan miekkamiehen hevonen liikkuessaan tietä eteenpäin hiukan estää toisia hyökkääjiä käymästä Miuran kimppuun, jolloin Miura pääsee kääntämään hevosensa ympäri ja jälleen valmistautumaan hyökkäykseen. Tällä kertaa hyökkääjät jo hiukan epäröivät, mutta ilman suurempaa ajanhaaskausta syöksyvät jälleen kohti haavoittunutta soturia. Miura lähes paikallaan odottaa iskua, jossa johtaja saapuu miekkakäden puolelta ja toinen miekkamies toiselta puolelta. Johtajan miekka osuu Miuran miekkaan ja syntyy törmäys, jossa Miura horjahtaa taakse ja lähes putoaa hevosensa selästä, mutta johtaja putoaa kokonaan maahan rähmälleen. Toinen miekkamies saa kuitenkin tilanteesta paikan ja sivaltaa Miuraa vatsaan. Osuma selvästi ei enää kilpisty kokonaan haarniskaan, vaan tekee syvän viillon, josta pian valuu jonkin verran verta. Kaikesta huolimatta kestävän oloinen Miura saa korjailtua itsensä jälleen oikeaan asemaan hevosensa selässä ja kääntyy jälleen kohti vihollsiaan, joista toinen on jälleen ratsastamassa kohti ja toinen kömpimässä ylös maasta hiukan kivuliaan oloisena. Tällä kertaa Miura ei anna mahdollisuuksia vastustajalleen, vaan kohtaushetkellä Miuran miekka sekä torjuu vihollisen lyönnin, että tämän jälkeen käyttäen hyväksi hyökkääjän ratsun nopeutta uppoaa hyökkääjän vatsaan, minkä seurauksena mies putoaa ratsunsa selästä maahan selälleen. Jäljellä on siis enää jalkautunut johtaja, joka on jo päässyt ylös maasta, mutta näyttää edelleen olevan horjuvalla kannalla. Miura kääntää hevosensa häntä kohti ja karauttaa kohti lähes liikkumatonta vastustajaansa. Tarkka sivallus ja johtajan pää kierähtää maahan ruumiin vielä hetken pysyessä paikallaan. Viimeisenä Miura näkee vielä Idan kävelevän sammalikosta persaustaan pidellen, kunnes pimeys peittää Miuran maailman ja suuri soturi kierähtää hevosensa selästä maahan rähmälleen. Kapeahkon metsätien peittää hirvittävä sekasotku kahden miehen menetettyä päänsä ja kahden muutoin vain tultua silvotuksi. Maassa on myös soturi Miura, jonka selässä törröttää kuusi tikaria, mutta jotka eivät todennököisesti ole juurikaan haitanneet soturin menoa vahvan haarniskan vuoksi. Kaikista kuudesta hevosesta on kahden hyökkääjän hevoset juosseet matkoihinsa, joten paikalla on vielä kaiken kaikkiaan neljä hevosta, jotka kaikessa rauhassa seisoskelevat paikallaan. Ida selvästi ontuen vasenta jalkaansa ja persaustaan pidellen rientää Miuran luo niin nopeasti, kuin suinkin saattaa, vaikkakin liikehdintä on huomattavan vaivalloista. Kaikessa tohinassa Idalla ei ole mukanaan hänen nahkaista laukkuaan, joka onkin jäänyt sammalikolle, mihin hän oli pudonnut. Ida pääsee vihdoin Miuran luo ja nopeasti neito kiskoo soturin selästä tikarit irti. Kahdessa kuudesta tikarista on selvästi verta niiden tullessa pois selästä, mutta Ida ei jää niitä ihmettelemään, vaan kääntää soturin ympäri heti saatuaan selän puhtaaksi tikareista. Niin nopeasti kuin suinkin Ida ottaa esille pienen pullon ja juottaa sen sisällön tajuttomalle soturille, joka ei kuitenkaan vaikuta siitä virkoavan. Hetken katseltuaan tajutonta miestä Ida läimäyttää Miuraa kevyesti poskelle, johon soturi reagoi ja nostaa päätään todeten: -Ai, älä lyö enää, enköhän minä ole saanut jo osuuteni. Miura koettaa hiukan nousta ylöspäin, mutta Ida estelee sanoen: -No niin, älä hoppuile. Miura palaa takaisin maahan makuuasentoon sanoen: -Harvoin sattuu näin moneen paikkaan. Äkkiä Ida säpsähtää ylös maasta ja kääntyy katsomaan etelään, josta kuuluu kavioiden kopsetta. Miurakin koettaa nousta ylös, mutta tilanne on jo menossa liian nopeasti. Paikalle on saapunut siniseen ja harmaaseen hienoon mutta ei erityisen erikoiseen pukuun pukeutunut erittäin paljon velhon näköinen mies, joka pysähtyy Idan kohdalle. Mies ei ole kauhean vanha, mutta silti hänellä on muhkea parta, joka kuitenkaan ei kasva tasaisesti, vaan jättää pikemminkin tuppoja kasvoihin kuin yhtenäistä partaa. Mies katsoo maassa lojuvaa Miuraa, joka on jo päässyt istumaan ja pitelee kädessään miekkaansa, sekä Idaa, joka seisoo soturin takana tarkasti katsellen. Velhoa muistuttava mies toteaa: -No, voin minä sen itsekin hakea. Enempää tuumimatta mies jatkaa ratsastustaan ja pian havaitsee Idan sammalikolle jättämän pussin. Nopeasti hän astuu alas ratsailta ja noukkii pussin itselleen. Lähes yhtä nopeasti hän on jälleen hevosen selässä availemassa pussia ja pian hänen kasvoilleen nousee pieni hymyn häivä, joka kuitenkin nopeasti myös katoaa. Miura on jo päässyt ylös maasta ja horjuvasti hän katselee miestä ilme kuitenkin väsyneen vakaana. Ida tukee Miuraa, eikä edes aio estellä pussia hakenutta miestä. Suljettuaan pussin mies naurahtaa ja kääntää hevosensa jälleen etelään, mistä oli tullutkin. Idan ja Miuran ohi ratsastaessaan hän toteaa: -Hassusti kävi. Atori sai kuitenkin mitä halusi ja minä saan kunnian viedä tehtävän loppuun. Miura ei viitsi edes yrittää käydä miehen kimppuun, koska tämän on kuitenkin muutaman metrin päässä ja varmasti pääsisi karkuun. Lisäksi hänen ehkä hiukan typerä asustuksensa antaa ymmärtää, että hän on mahdollisesti jonkinlainen velho, joten vaikka hänellä ei olisikaan suuria aseita, voi hänellä olla silti keinoja pysäyttää horjuva ja heiveröinen soturi. Mies kääntyy vielä sivuttain ratsuinensa tielle ja puhuu Idalle: -Sinua ei käy kateeksi. Sait erotuksen Deinosan killasta, eikä myöskään Bokean Illusioon sinulla ole mitään asiaa, koska nyt menetettyäsi kivet takaisin, sinua pidetään petturina kuitenkin. No, jos ei ihan petturina, niin ainakin epäpätevänä. Luulenpa, että sinun on ihan turha koettaa päästä enää mihinkään kiltaan tai muuhunkaan paikkaan, jossa voimakiviä pyöritellään. Luulempa, että paras ammatinvalinta sinulle tällähetkellä voisi olla Vardakovin juottoloihin ilolinnuksi. Hahahaha... Mies karauttaa havosensa etelään ja vielä nahkapussiaan heilauttaen ilmassa hän katoaa pian tienmutkan taakse. 3.Ida ja Miura Miura on jo päässyt täysin ylös ja vilkuillen ympärilleen on pian todennut kaikkien maassa lojuvien miesten olevan kuolleita. Ida on murheen muratamana kyykyssä maassa ja kaukana ei liene, että hänen poskelleen ei kyynel vierähdä. Miura laitettuaan miekkansa tuppeen toteaa Idalle: -Vai ilolinnuksi Vardakoviin. Minä kyllä suosittelisin Nohvatovia, koska siellä on kuningashuonekin ja voi saada paremmat palkkiot. Ida ei vastaa vaan kääntyy vielä enemmän poispäin Miurasta. Miura horjuen Idan luo tarttuu neitoa olkapäästä kiinni ja toteaa: -Kyllä se siitä. Ida painaen päänsä vieläkin syvemmälle ääni väristen toteaa Miuralle: -Mene nyt sinäkin. Sinun tehtäväsi on tehty, eikä minulla sitäpaitsi ole enää mitään, millä maksaa sinulle. Miura ottaa kätensä pois ja kaivaa itseään oikaisten taskustaan jotakin. Pian kädessään punniten jotakin hän kysäisee Idalta: -Minkähän arvoisia nämä sinun kivesi muuten ovat? Idan silmät aukeavat ja hän ponnahtaa ylös katsomaan Miuran käteen, missä on viisi suuremman puoleista vihreää voimakiveä, jotka ilmeisesti ovat peräisin Idan laukusta. Miura selittää jo ennen kuin Ida ehtii kysyä: -Niin, tuossa viime yönä, kun sinä olit jo nukkumassa, minä otin nämä viisi kiveä, kun tuumasin jo, että ei tässä välttämättä niin hyvin tule käymään. Sanotaan, vaikka että nämä olivat semmoinen varmistus, että itselle ei käy heikosti. Ida kyyneleet silmistä valuen halaa Miuran likaista haarniskaa: -Varas sinä olet, mutta voinko moittia. Miura varovaisesti halaukseen vastaten tuumii: -No, tuskinpa voit, mutta kaippa sinä olisit huomannut jo viiden puuttuvan, joten olisimpa minä nämä varmaan joutunut palauttamaan, jos olisimme päässeet eräänä päivänä Nohvatovin Bokean kylään. Ida päästämättä halaustaan irti avaa silmänsä ja hiukan viileten toteaa Miuralle: -Oikeastaan siis, kivet eivät ole sen enempää minun kuin sinunkaan, siis ottaessasi ne, varastit siis Atorilta, etkä minulta. Siis oikeastaan ne ovat nyt täysin sinun, etkä siis tarvitse minua edelleenkään mihinkään. Ida irroittaa halauksensa ja katselee kuin odottaen Miuraa, jonka ilme on väsyneen hyväntahtoinen. Miura vastaa taputtaen Idaa olalle: -No, jos vaikka kivet olisivatkin minun, niin voimme me ne myydä yhdessä ja sitten vaikka kulkea tovin yhdessä ja sitten voisin vaikka kysyä sinulta sitä yhtä asiaa, jota en voinut kysyä vielä ollessani vahtikoirasi. Idan ilme kirkastuu ja hän painaa jälleen päänsä Miuran rintaa vasten, mutta tällä kertaa rauhallisemmin ja toteaa: -Jos vaikka ensin menisimme Nohvatoviin ja myisimme kivet siellä ja sitten vaikka Hajavirstan kylään Mahtivuoren puolelle ja sieltä voisi vaikka mennä hiukan etelämmäksi, missä ei velhoja enää juurikaan liiku...