Rsihvo ((Paikka on pohjoinen Ragavan kylä ja sen ympäristö. Vuosi on 433.)) Kirjoitettu syksyllä 1996 Juha Pere Rajakatse Fantasia RY Ragavan johtajat 1.Historia Muinoin alueella, jossa vain muutamat metsästäjät samosivat etsien vähäistä elantoaan kurjasta kylmästä erämaasta, teki eräs metsäläiseksi kutsuttu löydön, joka oli sittemmin muuttava koko alueen tulevaisuuden. Tuo kumara vanha mies piteli eräänä syksyisenä aamuna käsissään kahdeksan sentin halkaisijaltaan olevaa kirkasta kiiltelevää kaunista kiveä, jonka hän oli juuri löytänyt vuoren rinteestä. Tuo kivi oli sininen ja sen piteleminen tuotti miehelle suunnatonta mielihyvää. Tällä minä hankkisin itselleni kaikkea etelän markkinoilta, mitä en nuorena kyennyt hankkimaan, hän ajatteli itsekseen keskellä erämaata suorastaan lipoen huuliaan ahneuksissaan. Pitkään tuo mies ei kerinnyt kuitenkaan nauttia löydöstään, sillä tarjottuaan muutamat kierrokset ensimmäisessä krouvissa, vaihtoikin kivi yllättäen omistajaa lyhyehkön uhkapelikierroksen jälkeen. Hölmistynyt metsäläinen ei kyennyt muuta sanoa kuin - köyhä on köyhä, vaikka siitä rikkaan väkisin tekisit. Sininen suuri jalokivi löysi sittemmin etelän markkinoilla tiensä hieman viisaamman miehen käsiin, joka tiesi mitä tehdä sille ja monille sen kaltaisille, jotka vielä silloin odottivat noutajaansa hyisessä maassa pohjoisilla rinteillä. Tämä kivi ei näyttänyt tavalliselle ihmiselle kuin tavalliselta jalokiveltä, mutta asiansa osaavan käsissä siitä muotoutui voimakas ase tai työkalu. Näistä kivistä oli tuleva aarre, joilla oli arvoa heille, jotka taisivat niiden käytön, mutta heille, joille nämä kivet eivät kertoneet mitään, niiden arvo oli kovin vähäinen. Vuosien kuluessa pohjoiseen kulkeutui satoja ja lopulta jopa tuhansia ihmisiä, joilla kaikilla oli sama tavoite tehdä elantonsa mahtavien kivien kaupasta ja tuotannosta. Alueelle kasvoi mahtavia perheitä, temppelikuntia ja koulukuntia, joilla kaikilla oli yhdistävänä tekijänä taito käsitellä, käyttää ja kaupata alueen jalokiviä. Taito käyttää jalokiviä ei kuitenkaan ollut kauhean yleinen, joten siitä tulikin tarkoin varjeltu salaisuus, joka vaihteli perheiden ja koulukuntien välillä. Suurin osa alueen ihmisistä olivatkin tietysti tavallisia tallaajia, joista tuli kaivosmiehiä ja käsityöläisiä hankkimaan jalokiviä niitä tarvitseville. Alueelta lisäksi suurenevan kaivostoiminnan ansiosta löytyi hieman kultaa ja muita metalleja, mutta ne tuskin olisivat yksin riittäneet saamaan ihmisiä näin suurella joukolla liikkeelle. Aluksi lähialueiden kuninkaiden kiinnostus oli hyvin vähäinen tähän tienooseen, vaikka alueet periaatteessa olikin jaettu valtioiden kesken. Valtaa paikan päällä pitivät alueen voimakkaat perheet, temppelikunnat ja koulukunnat, jotka kaikki tekivät jalokivikauppaa. Alueen metsäläisiksi kutsutut heimot joutuivat hiljaa ahtaalle ja joutuivat perääntymään kohti kurjempaa pohjoista. Uudet jalokiviä himoitsevat tulokkaat kuitenkin hiljaa siirtyivät perässä pohjoiseen uusien jalokiviesiintymien perässä vanhojen ehtyessä yllättävän nopeasti. Usein erimielisyydet elintilasta kärjistyivät avoimiksi yhteenotoiksi, joissa alkuperäiväestö lähes poikkeuksetta joutui alakynteen ja pakenemaan jalokivikauppiaiden koulutettujen palkka-armeijoiden tehokkaan käsittelyn tieltä. Pian välit kylmenivät myös monien jalokivikauppaa tekevien ryhmien kesken ja avoin sota syttyi täyteen roihuun. Monet menettivät henkensä ja kauppa hyytyi pohjalukemiin, kunnes sodan suuruus pakotti alueen omistavien kahden kuningashuoneen puuttumista tapahtumiin. Raja muotoutui kahden valtion välille jakaen alueen läntiseen ja itäiseen osaan, joista läntisen alueen kuningashuone sijaitsi kauempana etelässä ja itäisen alueen kuningashuone kauempana kaakossa. Kuninkaiden itsensä suora vaikutus jäi silti edelleen olemattomaksi, mutta läntiselle alueelle läänitettiin uusi aatelinen, joka jämerällä kädellä hallitsi aluetta aina kuolemaansa saakka. Läänitys oli tietysti perinnöllinen, mutta tulevat perilleset eivät olleet yhtä täydellisiä hallitsijoita kuin isänsä. Itäisen alueen hallinto jäi enemmän edelleen alueen jalokivikauppiaiden käsiin, vaikka kuninkaan edustajia tulikin pysyvästi alueelle. Vaikka olot näin alueella rauhoittuivatkin näennäisesti, jatkuivat rajaselkkaukset pitkään vielä puhjeten suuremmiksikin taisteluiksi. Avointa laajamittaista sotaa ei kuitenkaan vähään aikaan enää nähty. 2.Ragavan varustuksella Pienehkön linnoituksen käytävää kulkee pieni mutta vanttera mies katsellen mennessään ulos käytävän ikkunoista avautuvaa syksyistä erämaata. Linnoitus tai ehkä pikemminkin varustus ei ole suuren suuri, mutta sen yläkerroksessa kulkeissaan voi pienikin mies tuntea olevansa korkealla, sillä katsoessaan mihin suuntaan tahansa näkee rinteen laskevan alas. Iltapäivä on kaunis ja laskuaan tekevä aurinko värjää ruskan peittämät rinteet kauniisiin väreihin, mutta tämä suuri kauneus näyttää pikemminkin saattavan yksinäisen kulkijan varustuksen huipulla synkän näköiseksi. Suuret huolet painavat miestä, vaikka luulisi, ettei näin syrjäisen ja mitättömän linnotuksen komentajalla olisi paljoa huolehdittavaa varsinkin kun varastot seuraavaa talvea varten ovat täytetyt. On totta, että niin kutsutut metsäläiset aiheuttavat aika ajoin pientä harmia, mutta tämän ei pitäisi enää karaistunutta Ragavan linnoituksen komentajaa juuri häiritsevät kahdenkymmenenneljän palvelusvuoden jälkeen. Mies pysähtyy ikkunan ääreen ja katsahtaa alas rinteeseen mietteissään kuunnellen hiljaista tuulta, joka korkealla mäenhuipulla harvoin taukoaa. Hetken mietiskeltyään hän kuulee takaansa äänen kutsuvan: -Isä, herkeä hätäilemästä, ei Turikilla ole mitään hätää. Kädet seläntakana komentaja kääntyy katsahtamaan tulijaan ja lausahtaa hiljaisena: -Kas, Juhana. Eikö sinun pitänyt olla etsimässä veljeäsi Turikia. Juhana tokaisee hieman ikään kuin puolustautuakseen: -Turik tulee takaisin. Ei ole hänen tapaistaan paeta velvollisuuksia. Komentaja katsahtaa ikkunasta taivaalle ja lausuu jämerästi: -Hänen piti tulla jo eilen illalla takaisin. Epäilen hänen vahvasti pakenevan velvollisuuttaan. Morsian saapunee jo huomenna saattojoukkoineen ja pappikin on jo paikalla, mutta vain sulhanen puuttuu. Joudumme häpeään kaikki. Kerrassaan häpeään... Juhana kuin hieman yrittäen tasoitella tilannetta: -No, eihän se nyt niin kauheata ole, morsiamen isä vain vie rahansa muualle ja se kauhukuva saa mennä mukana... Komentaja keskeyttää tylysti osoitellen sormella poikaansa: -Älä parjaa veljesi tulevaa vaimoa! Ehkei hän ole läänin kaunein nainen, mutta hyvä vaimo hänestä tulee ja ennen kaikkea hänen sukunsa on haisevan rikas. Muista, rikkaus kaunistaa kummasti, mikä tulisi sinun veljesikin ymmärtää. Juhana jo hiukan pelleillen: -Ehkä ulkonäkö menetteleekin, eikä Turikkaan nyt mikään unelmien prinssi ole, mutta se nainen on niin paha suustaan, ettei sitä voi mies kuvitella kestävänsä loppu ikäänsä, ellei siitä iästä sitten tule kovin lyhyt. Komentaja katsoen taas ulos ikkunasta toteaa: -Turik menee Iidan kanssa naimisiin ja sillä hyvä. Eikö hän ymmärrä parasta, eikä vain itsensä parasta vaan kaikkien parasta. Eikä Iida nyt niin paha ole. Ehkä joskus hieman kiivas ja tyly, mutta sellaisia jotkut ihmiset ovat. Ei sille mitään voi. Juhana hieman varovaisesti: -On ehkä jotakin, mitä et tiedä isä. Komentaja selvästi kiinnostuneena hieman kääntyy ikään kuin tarkemmin kuullakseen äännähtäen: -Niin? Juhana jatkaa: -Turikilla on hyvä syy haluta olla menemättä naimisiin Iidan kanssa. Komantaja tähän torjuvalla kannalla: -Ja mikähän se mahtaa olla? Juhana jatkaa: -Turikilla on toinen. Komentaja hieman kiivastuen: -Mitä - ja miksi minä en koskaan tiedä mitään asioista. Kuka se on? Juhana hiljaa: -Kylän sepän tytär. Komentaja melkein repien hiuksia päästään: -Eiii - semmoinen vielä. Eikö se poika tajua mitään mistään. Käsityöläisen tytär, vaikka tarjolla olisi rikkautta ja maallista hyvää. Mistä minua rangaistaan. Olenko minä paha ihminen? Juhana hieman leikillään: -Tuskin sen pahempi kuin moni muukaan, mutta... Komentaja kuin ei kuulisikaan Juhanan puhuvan taustalla. -Se typerä kolli täytyy löytää heti ja opettaa tavoille. Aikaa ei ole kuin huomiseen. Juhana - varusta hevonen ja komenna muutama sotilas valmistautumaan. Minä tiedän nyt mistä etsiä! Juhana yrittäen vielä hillitä: -Älä tee harkitsemattomia... Komentaja puuskuttaen: -Hiljaa poika ja tottele isääsi. Komentaja lähtee varmoin askelin kohti alas vieviä portaita Juhanan vielä hetken pudistaessa päätään. Linnoituksen komentaja laskeutuu kivisiä portaita pienen linnoituksen soraiselle pihamaalle puhuen jo ratsailla oleville haarniskoiduille sotureilleen: -Te kolme tulette mukanani kylään. Etsimme poikaani Turikia. Komentajan juuri noustessa voimakkaan sotaratsunsa satulaan ilmestyy hänen jäljessään portaille yksinkertaisesti puettu pappi, joka ehkä hieman ivallisesti kysäisee: -Herra komentaja - onko kaikki kunnossa? Komentaja tähän voimakkaasti: -Olkaa huoleti, kaikki on huomisia häitä varten kunnossa. Pappi silminnähden ei usko kuulemaansa, mutta tyytyy hiljaa vastaukseen ja poistuu takaisin sisälle kivisiä portaita, joita oli tullutkin. Komentaja käskee joukkonsa liikkeelle ja kolme soturia seuravat häntä portista ulos hämärtyvään syksyiseen iltaan. Matka kylään on hyvin lyhyt, eikä aikaakaan kun neljä ratsastajaa jo ovat sepän pajan edessä katselemassa ympärilleen pientä puurakennuksista kyhättyä kylää. Seppä on jo lopettanut päivän työt, mutta kuullessaan ratsastajien pysähtyvän ovelleen ilmestyy hän pian katselemaan ovensuusta tulijoita. Heti nähdessään tulijat pieni rähjäinen mies kumartaa syvään ja kysyy nöyristellen: -Mitä voin tehdä hyväksenne... Komentaja mitään kursailematta keskeyttää: -Poikani on tietojeni mukaan tyttäresi seurassa. Missä he ovat? Seppä hieman yllättyneenä kulmiaan nostaen miettii nopeasti ikään kuin hän yrittäisi löytää valkoisen valheen tilanteen pelastamiseksi, mutta kohtalon armoton käsi on määrännyt hänelle osan, jossa ei valheeseen voi enää sortua. Murtuneena ja ikävissään seppä ei voi muuta kuin paljastaa: -Missäpä muualla kuin...ladolla heinäpellon reunassa. Voitonriemuisena komentaja rähähtää: -Hah - vai aikoo hän valita heinät ja routaisen maan. Mitään muuta sanomatta vilkaisemattakaan rähjäiseen pieneen seppään hän karauttaa pois sepän pienen majan luota eteenpäin halki kylän, jonka toisella puolella kauempana häämöttää pieni lato. Kauempaa katsoen ei ladossa tietenkään näytä olevan mitään epätavallista, mutta ratsastajien edetessä hetki hetkeltä paljastuu ladon pihalla oleva ratsu ja sen selkään juuri kavunneet mies ja nainen. Hetkessä on hurja takaa-ajo käynnissä Ragavan linnoituksen komentajan jahdatessa velvollisuuksiaan pakenevaa poikaansa. Takaa-ajon lopputulos näyttäisi jo olevan aivan selvä ja kiinnijäämisessä on vain kysymyksenä tapahtuuko se vielä aukealla vaiko vasta metsässä. Etäisyyttä alkaa olla enää kolme metriä, mutta myös nopeasti lähestyvässä metsänreunassa paljastuu heinikon seasta ryhmä aseitaan virittäviä jousimiehiä. Hetkessä paon asetelma muuttuu järkyttävästi useiden nuolien ampaistessa ilmaan yhdenkään niistä kuitenkaan osumatta pakenevaan pariskuntaan. Takana tulevista kaksi soturia kerää muutaman nuolista suuriin kilpiinsä ja ainoaksi epäonniseksi näyttäisikin jäävän Ragavan linnoituksen komentaja, jonka suojattomaan otsaan osuu yksi nuolista. Takaa-ajo pysähtyy kuin seinään komentajan rojahtaessa kuolleena maahan hevosensa selästä. Kolme muuta soturia eivät tohdi seurata metsään pakenevaan pariskuntaa vaan kaartavan turvallisen matkan päähän tarkkailemaan tilannetta. Hetkessä metsän reunassa ei enää näy ketään jousimiestenkin hävittyä metsän siimekseen. 3. Metsäläiset Turik ja hänen seurassaan oleva alle kaksissa kymmenissä oleva tyttö eivät pääse kovin syvälle metsään, kun heidän edessään jo on kolme rähjäistä miestä viritettyine jousineen. Jousimiehet ovat huomattavasti pienenpiä kuin Turik ja heidän vaatteensa ovat likaiset. Turikin pysähdyttyä jousimiesten eteen ilmestyy nopeasti ratsun taakse kymmenisen jousimiestä lisää, jotka kaikki ovat samanlaisia pienehköjä likaisia ryysyläisiä, joista useimmilla ei ole edes kenkiä. Takaa tulevista miehistä yksi, joka on hieman paremmin puettu kuin muuta, loikkaa hevosen eteen ja avaa suunsa vakavaan sävyyn: -Minä olen Takavaara, Koskimutkan kylän päällikön poika. Keitä te olette? Turik hetkeäkään epäröimättä vastaa selkeästi: -Minä olen Turik ja tämä on Helena, tuleva vaimoni. Yllättäen Takavaaran tyyli vaihtuu ehkä jopa hieman lapsellisen ilkkuvaksi: -Turik, Turik - takaa-ajasi kuoli... Linnakkeen viholliset ovat yhtäviämme, joten kutsun sinut vieraaksemme kyläämme. Takavaaran sanat kuullessaan laskee muutama jousimiehistä aseensa ja hymy nousee useinpien kasvoille. Turik miettien nostaa silmäkulmaansa aivan kuin koettaisi löytää keinoa kieltäytyä kunniasta, mutta Takavaara terästää kutsuaan. -Tämä on kutsu, josta et voi kieltäytyä. Tule perässä Turik! Turik kopauttaa hevosensa hiljaiseen kävelyyn ja tuumii: -Selkeä juttu. Hevosen mennessä hiljaa eteenpäin Takavaaran perässä laskevat loputkin jousimiehet hiljaa aseensa ja lähtevät kävelemään ratsun perässä. Matka sujuu verkkaisesti metsäläisten puhellessa Turikille ja Helenalle kylänsä asioista lähinnä siitä, kuinka jollekin on syntynyt uusi lapsi tai metsästysonnestaan menneinä vuosina ja oli juttu melkein mikä tahansa on nauru aina herkässä ja kaikki hauskaa. Turikin katsellessa näitä onnellisen näköisiä naureskelevia ryysyläisiä on hänen vaikea uskoa näiden juuri tappaneen hänen isänsä tai yleensä tappaneen yhtään ketään. Kuinka tehdyn tapon jälkeen voi ihmisellä olla noin puhdas omatunto ja lapsenmieli järkkymätön. Mitään kuitenkin kyselemättä Turik vain jatkaa heidän höpötyksiensä kuuntelemista aina usean tunnin ajan, jonka matkanteko metsäläisten kylään kestää. Puhuvan ja nauravan joukon tarinat alkavat hiljalleen harveta illan kääntyessä yöhön ja auringonvalon muuttuessa puolikuun vähäisemmäksi poltteeksi. Yö on tähtikirkas ja kulkijoiden hengitys huuruaa ilman, mutta kukaan ei kovinkaan näytä silti palelevan. Matkan saapuessa päämääräänsä paljastuu metsän keskeltä suurehko aukio, jonka keskellä on osin teltoista ja osin puisista rakennuksista kyhätty kylä. Kylän reunalla matkaajia tervehtii kaksi väsyneen oloista vartijaa, jotka hiukan ihmetellen katselevat Turikia ja Helenaa, mutta eivät jaksa kysellä montaa kysymystä tulijoiden asioista. Osa matkaajista katoaa välittömästi taloihin ja telttoihin, mutta Takavaaran kanssa jää vielä kaksi matkaajaa jututtamaan Turikia. Takavaara viittoo Turikia ja Helenaa laskeutumaan hevosen selästä ja haukotellen virkkoo: -Tuo teltta tuolla on teitä varten. Jätä aseesi hevoselle ja nuku hyvin. Jätän kaksi soturia vahtimaan untanne, ettei mikään pääse vaivaamaan rauhaanne. Aamulla tapaamme isäni kylän päällikön, jonka kanssa syömme ja juomme ja mietimme asian laitaa. Nukkukaatte hyvin. Turik katsoen Takavaaraa terävästi tuumii: -Minusta meidän pitäisi mennä tapaamaan päällikköä nyt, koska meitä voi odottaa kostoisku. Takavaara väsyneenä virkkoo: -Höpöhöpö - aamulla. Tämän sanottuaan Takavaara haukottelee ja venyttelee ja nopeasti harppoo erääseen majaan. Kaksi soturia, jotka on jätetty vartioimaan, viittovat Turikia ja Helenaa teltalle ja mitään sanomatta nämä katoavat pian telttaan. Aamun jo aikaa noustua ilmestyvät Turik ja Helana ulos teltastaan nähdäkseen toimeliaan ja eloisan kylän edessään. Useat hyvinkin köyhän ja pienehkön näköiset ihmiset ovat niin touhuissaan, ettei juuri kukaan edes kiinnitä huomiota kahteen huomattavasti erinäköiseen ihmiseen telttansa edustalla. Turikin hevonen on viety erään puisen talon sivustalle, eikä siltä näy apetta puuttuvan. Telttaa vartioimaan jätetyt kaksi jousimiestä ovat kadonneet, eikä ympärillä näy olevan ketään, jolle sanoisi huomenta. Turik huomaa miekkansa ja jousensa olevan yhä hevosen satulaan kiinnitettynä, ja koska hän ei näe mitään, joka estäisi häntä poistumasta kylästä, ottaa hän Helenaa kädestä kiinni ja alkaa kävellä kohti hevostaan. Matkaa hevoselle ei ole pitkälti, mutta silti tällä matkalla ehtii jo törmätä moneen askareissaan touhuavaan kyläläiseen, jotka lähinnä huomatessaan vastaantulijoiden olevan erilaisia hieman pelästyvät ja koettavat karttaa ilmestystä. Kukaan ei koeta estää, mutta päästyään hevoselleen huomaa Turik Takavaaran istuvan hevosen takana heinikossa pureskelemassa henänkortta. -Huomenta virkkoo Takavaara iloisesti ponkaisten ylös heinikosta: -Isäni jo odottelee teitä. Tätä tietä pyydän. Takavaara viittoo kohti suurinta taloa kylän keskellä, mikä selvästi voisi olla kylän päällikön talo. Turik katsahtaa kohti taloa ja tuumii: -Kiitämme. Nyt vastaantulevat kyläläiset eivät enää niinkään säiky vastaantulevia, koska Takavaara on heidän mukanaan. Reaktio on pikemminkin päinvastainen, sillä monet heistä tulevat hypistelemään Helenan ja Turikin vaatteita ja hiuksia eikä pian uteliaisuudella ole rajaa ja kohta kaikki haluaisivat tulla hypistelemään. Ihmisiä alkaa hiljalleen olla edessä jopa niinkin paljon, että matkanteko päällikön majalle hidastuu huomattavasti ja Takavaaran on pakko karjahtaa ihmisille: -Pois tieltä! Suurin osa kavahtaa karjahdusta, mutta muutamat innokkaimmista eivät silti peräänny ja niinpä Takavaara joutuu työtämään muutamaa pois tieltä päästäkseen eteenpäin. Pian loputkin uteliaat tyytyvät kulkemaan takana ja hypistelemään selästä, mikä selvästi näyttää häiritsevät enemmän vieraita kuin yleinen piiritys. Onneksi tie päällikön luokse lopulta päättyy, eikä päällikön talon portaille enää yksikään utelias astu perässä. Päällikön huone on sisustettu turkiksilla ja aseilla ja rakennus on muutenkin suhteellisen hyvintehdyn näköinen verrattuna muihin kylän taloihin. Itse päällikkö istuu keskellä huonetta taljan päällä hörppimässä savisesta kulhosta. Tulijat nähdessään jo vanhempi mies nostaa päätään ja iloisesti virkkoo: -Kas, vieraamme Ragavasta. Istukaa alas ja ottakaa kulho. Takavaara jo melkein ennen kehoitusta on istunut alas ja kaataa kekellä olevasta saviruukusta itselleen jotakin epämääräisen näköistä litkua. Turik edelleen pitäen Helenaa kädestä kiinni saapuu arvokkaan hitaasti päällikön eteen ja istuutuu Helenan jälkeen taljalleen. Takavaara on jo tässä vaiheessa tyhjentänyt yhden kulhollisen ja täyttää toista itselleen, kun päällikkö otettuaan omasta kulhostaan sanoo vieraille: -Jahka tuo Takavaara saa otettua niin ottakaa ruukusta itsekin niin alamme sitten puhua hieman vakavammista. Turik hieman vilkaisten Helenaa sivusilmällä ottaa ruukun Takavaaran sitä ojentaessa ja kaataa ensin Helenan kulhon ja sitten omansa puolilleen. Tämän jälkeen hän asettaa ruukun takaisin keskelle ja ottaa kulhon hitaasti käteensä. Päällikkö omaa kulhoaan kädessään pitäen kehoittaa vieraita: -No niin - ottakaamme terveydeksemme, metsästysonnelle, tulevalle vuodelle ja kaikelle mahdolliselle maan ja taivaan välillä. Tämän sanottuaan päällikkö ja Takavaara muitta mutkitta kumoavat kulhonsa pohjia myöten tyhjiksi vieraiden vielä hetken tutkiskellessa kulhossa olevaa kellertävää kiljua, mutta kohteliaisuuden nimissä ei voi kieltäytyä. Turik saa kulautettua juoman kurkkuunsa tukevan irvistyksen kera, mutta Helena saa otettua vain pienen maistiaisen kielensä päälle. Päällikkö leveä hymy naamallaan kurottautuu ottamaan ruukkua Takavaaran vielä kaataen hitaasti ja nautinnolla kiljua kurkkuunsa. Turik saa juomansa alas ja laskee kulhon eteensä, mutta hänen naamallaan on lähinnä kovin karvas ilme. Helena ei saa juotua omaansa, joten hän laskee kulhonsa eteensä vain vähän siitä ottaneena. Tämän nähdessään päällikkö kaataessaan itselleen lisää tuumii Turikille: -Jos vaimosi ei jaksa, niin sinähän varmaan voit ottaa hänenkin kulhonsa. Turik tähän vielä edellisen hiukan potkiskellessa takaisin: -Jos minä hiukan pidän taukoa. Päällikkö täyttää kulhoansa ruukusta, mutta saakin tällä kertaa kulhonsa vain puolilleen ruukun tullessa tyhjäksi. Huomatessaan saaneensa vain puoli kulhollista kiljua päällikkö tuumii nopeasti pojalleen Takavaaralle: -Poika - kipaise nopeasti lisää juomaa! Takavaara nappaa mitään tuumimatta ruukun isältään ja juoksee ulos huoneesta. Päällikkö pojan mentyä ottaa puolillaan olevan kulhonsa käteensä ja hiljaa naureskellen nostaa sen ylös tuumien vierailleen: -No - mitäs vieraat, pitäisiköhän syödä jotakin? Turik ja Helena huomaavat olevansa itse asiassa hyvinkin nälkäisiä, eikä kummallekaan tule mieleen kieltäytyä tarjouksesta. Helena katsoo Turikia, joka nyökkää takaisin ja vastaa isännälleen: -Juu - mikäpäs siinä. Eipä tässä ole syöty sitten kun viimeksi. Vanha mies naurahtaa ja huutaa ulos talosta: -Tyttö hoi - tuo vieraille syöminkiä. Seinän takaa kuuluu nuoren tytön vastaus: -Joo. Samassa ovesta pujahtaa sisälle Takavaara kantaen raskaan oloista ruukkua, mikä selvästi ei ole sama, kun minkä hän oli vienyt ulos mennessään. Takavaaran istuuduttua takaisin paikalleen päällikkö kulauttaa puolillaan olleen kulhonsa tyhjäksi ja ojentaa sen eteen pyytääkseen lisää: -Kaadahan poika lisää minulle. Muitta mutkitta Takavaara kaataa ensin isänsä kulhon täyteen ja sitten omansa jonka jälleen asettaa ruukun alas ringissä istuvien ihmisten keskelle. Päällikön ja pojan vielä tyhjentäessä kulhojaan rientää sisälle huoneeseen nuori tyttö kantaen vatia täynnä omenoita ja käristettyä lihaa. Mitään sanomatta hän laskee vadin ruukun viereen keskelle ringissä istuvia ihmisiä ja poistuu saman tien huoneesta taakseen katsomatta. Päällikkö nautinnollisesti tyhjentäen kulhoaan suurpiirteisesti viittoo vieraitaan ottamaan, jotka ripeästi nälkäisinä tarttuvat kulhon antimiin. Kuluu tovi Turikin ja Helenan ahnaasti aterioidessa sekä Takavaaran ja päällikön lähes yhtä ahnaasti kumotessa kupistaan kellertävää lientä. Ruukun tyhjentyessä päällikkö ei enää halua lisää, vaan ottaa mukavan takanojan ja alkaa kuunnella syksyistä tuulen huminaa Takavaaran vielä hiljalleen tyhjentäessä omaa kulhoaan tyhjäksi. Pian vieraat saavat ruokavadin tyhjäksi ja ateriansa päätökseen, jolloin päällikkö hieman kohottautuu ja alkaa keskustelun: -No niin vieraat - te siis olette Turik ja Helena. Minkä vuoksi te olitte Ragavan linnoituksen joukkojen takaa-ajamat? Korjaten istuma-asentoaan Turik vastaa selkeästi: -Ragavan komentaja, joka nyt on kuollut, halusi kieltää minun ja Helenan avioliiton ja pakottaa minut naimisiin aika kauhean noita-akan kanssa. Remahtaen kovaan röhönauruun päällikkö hohottaa: -Vai noita-akan...lienee aika paha kohtalo. Hetkinen... Päällikön röhönauru keskeytyy ja hän näyttää tuumivan: -Ragavan komentaja kuollut. Ei kai vaan juuri hän ole se, jonka Takavaara tappoi? Turik nyökkää mitään sanomatta. Päällikkö menee hyvinkin synkän näköiseksi ja katsoo hiljaa Takavaaraa, joka hymy naamallaan ei juuri ymmärrä synkkyyden syytä ja tarkoitusta. Päällikkö hieman vaikeroiden kääntyy Turikia päin kysellen: -Mikä sinä olet, jotta Ragavan linnoituksen komentaja olisi sinusta kiinnostunut? Turik kiertäen totuuden: -Minä en ole kukaan tärkeä, mutta sillä on nyt merkitystä, kuinka aiot menetellä kylän suhteen. Päällikkö rypistäen kulmiaan hetken miettii: -Aivan - tapahtunut on tapahtunut ja vain tulevaan voin vaikuttaa. Takavaara - vaikka periaatteessa teit oikein, teit oikean emämunauksen. Takavaaran hymy hyytyy ja hän muuttuu kysyvän näköiseksi, mutta hän ei sano mitään. Päällikkö jatkaa katsoen Turikia: -Emme voi luottaa teihin, koska te olette heikäläisiä. Toisaalta te olitte heidän takaa-ajamiaan, joten te olette todennäköisesti heidän vihollisiaan. Päällikkö pitää lyhyen ajatustuokion ja jatkaa yksinpuheluaan: -Tämän kylän sijainti ei ole mikään salaisuus, joten linnoituksen sotilaat löytävät tänne helposti. Meillä ei ole voimaa vastustaa linnoituksen sotureita, joten joudumme siis jälleen siirtämään kylää pohjoiseen kohti kurjempaa ja karumpaa maata. Turik lausahtaa mietteissään: -Jos sotilaat ovat lähteneet heti matkaan, heidän pitäisi olla pian täällä. Voi kuitenkin olla, että heidän lähtönsä viivästyy johtajan kuoleman aiheuttaman sekaannuksen vuoksi. Päällikkö nousee seisomaan ja päättäväisenä lausuu: -Ryhdytään sitten oitis toimiin ja lopetetaan tämä ryypiskely. Takavaara, vie sana kaikkialle - kylä siirretään. Mitään miettimättä Takavaara ponnistaa ylös lattialta ja juoksee ulos huoneesta huutaen jo portailla: Kylä siirretään - kylä siirretään. Ulkona alkaa selvästi tapahtua ja kaikkialta kuuluu kovasti tohinaa ja puhetta. Päällikkö lähtee kävelemään ulos huoneesta ja kysyy vierailta mennessään: -Teidän on kai parasta lähteä omille teillenne. Teillä ei liene tulevaisuutta meidän kanssamme. Turik ottaa Helenaa kädestä ja nopeasti nousee lattialta päällikölle sanoen: -Me kiitämme vieraanvaraisuudestanne ja lähdemme etelään. Teidänkin on syytä pitää kiirettä, koska sotilaat voivat toimia hyvinkin nopeasti verikoston ollessa kyseessä. Päällikkö hymyillen taputtaa Turikia olkapäälle: -Pidä sinä huoli perheestäsi, kyllä me aina olemme pärjänneet ja eiköhän me pärjätä nytkin. Turik ja päällikkö puristavat hetken kättä ja kolmikko poistuu ovesta ulos vieraat edellä ja päällikkö hieman vaappuen perässä. Pariskunta kiiruhtaa hevoselleen, joka on edelleen paikallaan aseineen kaikkineen. Hevonen näyttää saaneen apetta ja satula on paikallaan, joten muitta mutkitta Turik nostaa Helenan satulaan ja nousee itse perässä. Viimeisenä näkynä metsäläisten kylän pihasta Turik ja Helena näkevät koko kylän olevan liikkeellä purkamassa kaikkea mahdollista irtilähtevää. Tohina on valtaisa, eikä kukaan päällikköä lukuun ottamatta enää kiinnitä huomiota pihalta poistuvaan ratsuun ja kahteen ihmiseen sen selässä. 4. Uusi komentaja Auringon valaistessa syksyistä metsäaukiota kaksi ratsastajaa yhden ratsun selässä hiljalleen loittonevat metsäläisten pienestä kylästä, jonka on määrä siirtyä jälleen kerran kauemmas pohjoiseen kohti kurjempia ja huonompia asuinseutuja voimakkaampien tulokkaiden tieltä. Tälläkin kertaa syy lähtöön on välitön väkivalta, joka uhkaa koko kylää pienimmästä suurimpaan, mutta päin vastoin kuin aikaisemmilla kerroilla, on kylän väki nyt lähtenyt liikekannalle ehkä hetkeä liian myöhään. Turikin ja Helenan ratsun jo saavutettua metsänreuna ilmestyy kylän aukion toiselle puolelle suuri joukko ratsastajia. Metsän suojaan jo päässeen pariskunnan näkökulmasta näyttäisi siltä, kun osalla olisi viirit kohotettuna korkealle ilmaan toisten kohottaessa miekkojaan ylös. Kauhea sotahuuto kajahtaa ilmoille ja raivoisa sotajoukko karkaa avuttoman kylän kimppuun. Ratsastajien lähestyessä kylää singahtaa kylästä kymmeniä nuolia kohti hyökkääjiä, mutta yksikään ratsumies ei putoa hevostensa selästä. Raskaasti aseistetut ja haarniskoidut sotilaat helposti jyräävät yli metsäläisten heikon puolustuksen sisälle kylään ja täysi sekasorto on valmis. Heikosti varustautuneiden kyläläisten vastarinta ei kestä kauaa ja hyvin nopeasti varsinainen taistelu on muuttunut kaoottiseksi takaa-ajoksi ja teurastukseksi. Metsän suojista tapahtumia seuraava pariskunta on laskeutunut satuloidun ratsunsa selästä tiheän pensaikon suojiin voidakseen paremmin seurata kauhistuttavaa näytelmää kuoleman ja kaaoksen täyttämässä pienessä kylässä. Ilman täyttävät hirmuiset kiljahdukset ja huudot ja kaiken sekamelskan keskeltä Turikin silmiin osuu haarniskoitu ratsastaja kädessään hänen sukunsa viiri peitseen kiinnitettynä. Mies ei näytä itse osallistuvan verilöylyyn, vaan hän tyytyy katselemaan hevosensa selästä tapahtumia aivan kuin kyseessä olisi jokin näytelmä. Ylhäisesti hän antaa hevosensa seistä paikallaan keskellä kauhua ja kuolemaa naisten, lasten ja miesten ruumiiden lojuessa maassa teurastettuina taistelun vielä riehuessa joissakin kohdin kylää. Turik ei voi olla tunnistamatta tuota kohdetta ja hiljaa hän kuiskaa tulevalle vaimolleen Helenalle: -Tuo mies tuolla keskelle, tuo joka kantaa minun sukuni viiriä on veljeni Juhana. Helena hieman kavahtaa, mutta sanoo sitten tilanteeseen nähden suhteellisen tyynesti: -Mutta eikö se ole kovin selvä - onhan hän sinun jälkeesi todennäköinen komentaja linnoituksella. Turik tähän tarkasti seuraten tapahtumien kulkua: -Kyllä kyllä, mutta en olisi koskaan voinut kuvitella hänen kykenevän tällaiseen tekoon. Hänestä on tullut todellinen komentaja ja suurmies. Kuvittele, tällaisella teolla mies ostaa paikkansa valtakunnan korkeimmissa kammareissa. Helena kääntyy poispäin tuhoutuvasta kylästä ja kaihoisasti lausuu. -Kuvittele, me juuri söimme ja joimme noiden kyläläisten kanssaan. Turik edelleen tarkkaavaisesti seuraten tapahtumia vastaa Helenan kaihoisuuteen arkipäivän realismilla: -Kuvittele, he tappoivat isäni. Turik kääntyy katsomaan Helenaa jatkaen: -En kylläkään voi väittää, ettei isäni olisi ansainnut kohtaloaan, sillä kusipäisempää ihmistä en ole tuntenut eläessäni. Ja katso nyt tuota koppavaa suurta sankaria avuttomien kyläläisten keskellä. Siinä on meidän uusi johtajamme. Turik ryhtyy jälleen tarkkailemaan kylän tapahtumia jatkaen puhettaan: -En voi väittää, ettei noiden metsän ihmisten kohtalo koskisi minuun, mutta ei voi mitään. Täällä me olemme turvassa, joten aion seurata vielä hieman pitempään tapahtumien kulkua. Haluan nähdä, kuinka pitkälle on valta sokaissut veljeni mielen. Isäni kuolema on kostettu moneen kertaan. Kääntäen huomionsa pois kylästä Helena käpertyy kiinni mieheensä, joka tarkkaavainen ilme kasvoillaan vielä seuraa kylän lopullista tuhoa. Kaikki vastarinta kylässä on nopeasti kukistettu, eikä taistelun äänet enää kantaudu ilmoille. Soturit ovat laskeutuneet ratsailta osan jo sytytellessä nuotiota erään majan raunioihin. Jotkut ovat ottaneet kypärän pois päästään mukaan lukien komentaja, joka ei näytä laskeutuvan alas ratsunsa selästä. Hänen eteensä raahataan vielä elossa olevia metsäläisiä, jotka eivät näytä paljoa rimpuilevan vastaan vaan kiltisti alistuvat osaansa vangittuina ja hävinneinä orjina. Orjina metsäläisiä ei kuitenkaan käytetä, koska papiston laki kieltää orjuuden, eikä metsäläisiä muutoinkaan haluttaisi nurkkiin varastamaan, niin kuin asia usein ilmaistaan. Niinpä nytkin jää komentajalle vain yksi vaihtoehto: -Tappakaa kaikki! Ilman hetken viivettä lyövät soturit resuiset metsäläiset maahan miekoillaan, eikä soturien kasvoilta paista mitään, joka osoittaisi heidän katsovan tekevän väärää tekoa. Vailla ilmeen tuskaa pyyhkivät soturit veriset miekkansa uhriensa vaatteisiin ja asettavat ne takaisin tuppeen lähtiessään vielä katsomaan mahdollista lisäsaalista. Kylä on kuitenkin täysin vailla mitään arvokasta tai varastettavaa ja ainoaksi saaliiksi jääkin muutamat raiskattavat naiset, jotka eivät ole tehneet itsemurhaa. Pian paikka on liekeissä viimeistä mökinrähjää myöten, eikä seuraavan kevään koittaessa voi enää juuri kertoa paikalla sijainneen joskus kylän. Aika kuluu ja karaistuneet soturit saavat tehtävänsä päätökseen. Kylä on tuhottu viimeistä telttaa ja risukasaa myöten ja yhtään elävää metsäläistä ei näy lähipiirissä. Miesten noustessa ratsaille puhuu komentaja vielä katsellessaan roihuavia raunioita: -Miehet - te olette nähneet metsäläisten nousevan meitä vastaan ennenkin. Koskaan eivät metsäläiset opi kunnioittamaan esivaltaa ja järjestystä. Siksi meitä tarvitaan. Me olemme järjestys, jota ilman laki ei toimi. Olkoon tämä päivä esimerkkinä kaikille matsäläisille. Tämä alue on meidän. Soturit puhkeavat huudahduksiin. -Eläköön komentaja Juhana, eläköön komentaja Juhana... Muutamien huudahduksien jälkeen Juhana keskeyttää huudahdukset ja jatkaa: -Tehtävämme on päätöksessä. Pidämme tänä iltana juhlan linnoituksella, jossa me kaikki, tämän päivän sankarit, juhlimme voittoamme. Lähtekäämme ja jättäkäämme tämä haiseva metsäläispesä taaksemme. Soturit huutavat jälleen, mutta tällä kertaa vain kerran: -Eläköön. Juhana nostaa viirinsä korkealle ilmaan ja karauttaa ratsunsa liikkeelle auringon valaistessa kuulasta syyspäivää. Ratsujoukon taakse jää palavat rauniot ja monet ruumiit, joiden tappajien sydämiä ei juuri paina metsäläisten veri. 5.Piilopaikka Turik ja Helena katselevat tuhottua kylää pensaikon suojista soturijoukon hävitessä metsän rajaan. Kylästä ei näytä olevan muuta jäljellä, kuin savuavat rauniot keskellä syksyistä metsäaukiota. Turik katsellen kylän jäännöksiä tuumii Helenalle: -Maksaako vaivaa käydä katsomassa kylän jäänteitä. Ketään ei ole varmaankaan hengissä, ja mitään mukaanotettavaa ei löydy. Ymm.. täytyy varmaan kuitenkin käväistä paikalla katsomassa, mutta ei ihan vielä. Täytyy odotella turvallinen aika, jotta nuo ovat menneet. Pariskunta odottelee tovin ratsastajajoukon häviämistä metsään ja Turik tekee sillä aikaa laskelmaa hevosen sälässä olevista ruokatavaroista. Kaikkea tarvittavaa näyttäisi olevan ainakin muutamaksi viikoksi eteenpäin, mutta seuraavaksi tulevaksi talveksi pitäisi löytää piilopaikka. Turik tuumii puoliksi itsekseen ja puoliksi Helenalle: -Riittänee viikoksi nyt ainakin. Riittänee nyt ainakin vanhan Henrin majalle. Riittää hyvin. Toivottavasti vanha Henri on vielä voimissaan. Tovi kuluu odotellessa ja viimein Turik on varma, ettei kukaan sotureista enää tarkkaile kylän suuntaan. Helena jää hevosen kanssa odottelemaan matsän piiloon miehen mennessä jalan kylän raunioita tutkimaan. Kuluu useampi tovi ja hetki, kunnes Turik palaa takaisin mukanaan jousi ja monia nuolia, mutta mitään muuta hän ei ole saanut mukaan. Turik nopsasti virkkoo: -En muuta hyödyllistä löytänyt. Nyt käymme matkaan kohti länttä. Helena ei kuitenkaan vastaa, vaan hänen takaansa esiin astuu matsäläinen Takavaara jousi viritettynä kohti Turikia. Helena on pelokkaan näköinen, mutta ei edelleenkään sano mitään. Takavaara aloittaa vuodatuksen vihaisella ja värisevällä äänensävyllä: -Tämä kaikki on sinun syytäsi ja siksi minä kostan sinulle koko kyläni kurjan kohtalon. Turik pysähtyy ja nopeasti miettii sanansa: -Takavaara Takavaara, kovan onnen lapsi. Kostat ohikulkijalle kaiken pahan, mitä kohtaat. Takavaara kohottaa joustaan, mutta ei vielä ammu. Turik jatkaa nopeasti kyhättyä puhettaan: -Jos kostoa halajat, on sinun kostettava Juhanalle. Muistathan, minä olen Juhanan vihollinen. Takavaara näyttää kuin miettivän päänsä sisällä, mutta hänen silmistään edelleen kuvastuu vain vihaa ja kostoa. Jousi vapisee hänen kädessään, eikä älyn välke vieläkään tanssi hänen likaisilla kasvoillaan. Hampaitaan väläytellen hän ikäänkuin käy itsensä kanssa keskustelua, mutta viisaus ei ole kaikkien hyve. Yhtäkkiä kuitenkin hän laskee jousen alas ja yllättävän tyynellä äänellä hän sanoo: -Selvä - en tapa sinua, mutta sinun tulee auttaa minua minun kostossani. Turik katsellen tiukasti Takavaaraa tuumii voimakkaasti: -Selvä on, mutta nyt meidän matkamme on länteen. Jos haluat minun auttavan sinua kostossa, sinun täytyy saurata minua ensin länteen, josta löydämme tarvittavan avun ja suojan. Takavaara epäilevänä katselee takaisin alta kulmiensa, mutta pian kuitenkin hyväksyy tarjouksen ja virkkoo: -Tehdään niin. Metsäläinen laittaa jousensa pois ja kävelee Turikin luo ja taputtaa tätä olkapäälle: -Nyt meillä on yhteinen päämäärä. Nyt me olemme yksi ryhmä. Turik tähän: -Jep, joten eiköhän tästä mennä. Matkaa riittää. Turik auttaa Helenan ratsun selkään ja kavutessaan itse perässä virkkoo metsäläiselle: -Olemme menossa vanhan Henrin majalle, jos se nimi merkitsee sinulle mitään. En ole tavannut Henriä muutamaan vuoteen, joten en edes tiedä, onko hän vielä hengissä. Luulempa kuitenkin hänen olevan. Takavaara hymähtää hyväksyvästi, mutta ei sano enää mitään. Syksyisen päivän kääntyessä iltaan matkaa kolmen ihmisen joukko kohti länttä. Kaksi heistä on ratsun selässä ja yksi kulkee hevosen takana jalan. Joukko ei paljoa puhele matkatessaan johtuen jo suhteellisen ripeästä liikkumisnopeudesta. Ilma on kirkas ja matkanteko sujuu ilman ongelmia. Illan tullen Takavaara tekee nuotion ja ryhmä leiriytyy metsään pienelle aukiontapaiselle, jossa leirituli voi palaa sytyttämättä metsää. Kukaan ei vartioi yötä, mutta eipä heidän untaan kukaan häiritsekään. Aamulla matka jatkuu ja näin joukko liikkuu kohti länttä. Toisena iltana he ovat saapuneet kukkuloille, jossa ei ole paljon puita, mutta tämä ei estä ryhmää löytämästä suojaisaa leiripaikkaa kallion kupeesta. Puuta löytyy riittävästi, jotta leirituli saadaan aikaiseksi, eikä tänäkään yönä kukaan häiritse matkaajien unta. Kolmannen päivän aamuna matkaajat nousevat ja jatkavat matkaa normaalisti päivän noustessa kirkkaana valaisemaan syksyistä maisemaa karuilla rinteillä. Pelkästään hevosella tämän matkan olisi taittanut päivässä, mutta jalkamiehen ollessa matkassa, kestää matka nyt paljon pitempään. Yhtään ihmistä ei ole näinä päivinä näkynyt, sillä tämä alue on erämaata, jossa vain muutamat metsäläiset silloin tällöin liikuskelevat. Kolmannen päivän tullessa puoleen ilmestyy erääseen mäen rinteeseen kaksi pientä mökkiä, joista toisesta näyttäisi tulevan hieman savua. Lähestyttäessä hieman paljastuu toisen mökin olevan hirsistä rakennettu ja toisen olevan jonkinlainen kyhäelmä, jota ei juuri taloksi voi kutsua. Hirsimökin vieressä kohoaa hyvin suuri havupuu, jollaiset ovat aika harvinaisia tällä karulla alueella. Pihalla ei näy ketään, mutta talosta tupruava savu paljastaa paikan olevan asuttu. Matkaajilta kestää vielä tovi majalle ja heidän ollessa enää kymmenen metrin päässä rakennuksista, mökin ovi aukeaa. Ulos hirsitalosta ehkä hieman horjuen astelee partainen kumara vanha mies leveä hymy naamallaan virkkoen: -Johan nyt on markkinat, ihmisiä. Turik pysäyttää hevosen ja virkkoo takaisin: -Hyvää päivää Henri. Vanha mies nostaen kulmiaan ehkä hieman yllättyneenä tokaisee: -Kukas se siinä... Turik auttaa vanhusta muistiongelmissa: -Minä olen Turik Ragavasta ja tämä on tuleva vaimoni Helena. Etkös muista minua Ragavan linnoitukselta. Olen komentajan poika. Henri nyökytellen päätään tuumii: -Niin niin - Turik - tottahan toki - ja nytkö sitten olet saanut isästäsi tarpeeksi - niin minäkin ja jo monta vuotta sitten. Kukas tämä jalkamies sitten on. Näytät olevan metsäläisiä. Takavaara puhuu vakaasti: -Minä olen Takavaara. Kylämme päällikön poika... Takavaaran ilme muuttuu synkemmäksi ja sävy laskee hieman: -Tai oikeastaan entisen kylämme entisen päällikön poika. Henri silittäen partaansa kääntyy takaisin mökkiinsä päin tuumien: -Hmm..vai sillä tavalla. Tulkaapa sisällepäin. Minä lisäilen hieman pataan, niin saadaan kaikki jotakin syödäksemme. Talon sisätilan vallitsevin huonekalu on pitkä pirtin pöytä, joka kulkee pitkittäin huoneen keskellä. Pöydän molemmin puolin on hirrenpuolikkaista tehdyt pitkät penkit ja pöydän päällä on sammutettu lyhty. Talo on kaikin puolin parempi ja tiiviimpi kuin metsäläisten vastaavat ja tällaisessa paikassa voisi ihminen jo kuvitella asuvansa läpi talven tarvitsematta jatkuvasti pelätä paleltuvansa hengiltä. Pirtin perällä on paksujen täkkien ja muutaman taljan peittämä vuode, jonka päällä seinustalla on suuri talja naulattuna seinään. Vuoteen vieressä on lämmitetty keittoliesi porisevine patoineen ja suurine helkotelineineen. Huoneen vasemmalla seinustalla on yksi avoinainen pieni ikkunaluukku, mikä normaalisti ei olisi tähän aikaan vuodesta auki, mutta tämä päivä on vuodenaikaan nähden siedettävän lämmin. Oikealla seinustalla on suuri suljettu kaappi, jonka sisältöä voi vain arvailla. Pöydässä on katettuna vain yksi lautasen tapainen, mutta yllättäen Henri kaivaa lieden vieressä olevasta korista vielä kolme lisää ja laittaa ne päytään sanoen: -Eiköhän teille ruoka kelpaa. Käykää istumaan, niin otetaan ryyppy. Vieraan istuutuvat pöydän ääreen ilman lisäkehoituksia jätettyään enimmät kantamuksensa ovensuuhun. Turik ja Helena istuutuvat rauhallisesti katsellen huoneen sisustuksia, mutta Takavaara katselee oikealla seinustalla olevaa kaappia naputellen hieman hermostuneen oloisesti pöytää. Henri hääräilee lieden ääressä ja kaataa jostakin pussista suuren määrän jotakin pataan porisemaan ja tuumii: -Eiköhän se tuosta tokene. Hetken istuskeltuaan Turik kysäisee kuulumisia: -No, mitenkäs sinulla on mennyt sitten viimenäkemisen. Niin, isä muuten on sitten kuollut, joten eipä sitäkään harmia tarvitse sinun sitten enää miettiä. Henri kääntyy käsiään rättiin pyyhkien ja puhelee: -Vai on niin päässyt käymään. No - otan osaa suruusi, jos kovinkaan taidat paljoja surra, vai arvaanko oikein. Turik vastaa vain hymähdyksellä ja katselee seinällä olevia turkiksia. Henri saa kätensä kuivattua ja lähtee kävelemään kohti kaappia puhellen: -Niin niin, se ryyppy, ottaako kaikki, vai... Takavaara heti ilman mietintää ilmoittaa: -Kyllä minulle ainakin maistuu, enpä näistä muista nyt sitten tiedä. Henri pääsee kaapille asti ja ottaa sieltä savisen pullon. Hetken kuin miettien vanha mies katselee liedelle päin ja sitten tokaisee: -Mukejahan tietysti ei ole, mutta eiköhän tämä nyt mene muutenkin. Hetken mietittyään ja katseltuaan pulloa tuumii vanha mies vielä: -Niin - Tämä on muuten sitten aika väkevää. Henri lyö pullon pöytään ja istuu itse pöydän päässä olevalle turkiksella päällystetylle tuolille. Takavaara muitta mutkitta tarttuu pulloon ja kulauttaa kunnon kulauksen kurkkuunsa sillä seurauksella, että puolet lentää kaaressa hänen eteensä pöydälle suuren köhinän ja röhinän säestämänä. Takavaara kähisten lyö pullon takaisin pöydälle ja röhisee: -Millä yrität minut myrkyttää. Henri ottaa pullon itselleen ja pilke silmäkulmassa virkkoo: -Heh - ei tätä oteta kuin kaljaa. Tämä on tosi ainetta - oikeata alkuainetta. Tämä on hyvää. Tämä on ehtaa myrkkyä. Tämän sanottuaan Henri ottaa pullosta pitkän ja hitaan ryypyn ja mitään sanomatta asettaa pullon takaisin pöydälle onnellinen ja autuas ilme kasvoillaan. Turik vilkaisee Henriä ja tuumii: -Hm - kai se on sitten minun vuoro. Muista poiketen mies kuitenkin ottaa vain pienen kostukkeen kielensä päälle ja ilmeistä päätellen tämäkään ei häntä miellytä. Helena ei näytä pienintäkään elettä tarttuakseen pulloon, mikä ei muita huoneessa olevia näytä juurikaan häiritsevän. Pullon taas päästyä Turikilta päydälle tarttuu siihen Takavaara kaksin käsin ja kumoaa kurkkuunsa tällä kertaa hieman varovaisemmin, mutta kaksin verroin määrätietoisemmin. Edellisestä oppineena metsäläinen hallitsee nyt homman ja ottaa kunnon pitkän ryypyn pullon suusta. Tämä kuitenkaan ei osottaudu kovin viisaaksi teoksi, sillä juuri saatuaan pullon pöytään kuuluu Takavaaran kurkusta "hik" ja metsäläinen ryntää ovesta ulos pää kolmantena jalkana. Kulman takaa kuuluu voimakas oksennusääni ja metsäläisen kirous. Henri pyörittelee päätään ja tuumii: -Voi voi - eräät ei ymmärrä. No, eipä tämä ole ensimmäinen metsäläinen, joka tekee saman. Henri nousee ylös ja menee takaisin lieden ääreen sekoittamaan pöperöitään, jotka äänestä päätellen jo kiehuvat kovaa kyytiä. Hän siirtää hiukan kattilaa liedellä sivummaksi ja palaa takaisin pöydän ääreen tuumien: -No - mikäpäs saa teidät tänne keskelle erämaata, jos kerran isäsikin on jo kuollut? Turik pienen hetken mietinnän jälkeen aloittaa: -Isänipä tähän onkin syyllinen. Hän aikoi pakkonaittaa minut erään Iidan kanssa, jotta pääsisin rikkaaseen sukuun. Tämä oli mahdollista, koska olen linnakkeen komentajan poika, joten perimäjärjestyksessä alueen seuraava linnanhallitsija käytännössä. Takavaara kompuroiden takaisin silälle raakkuu: -Vai siitäkö tässä on kyse. Ja Juhana on sitten sinun veljesi. Kuinka sinä sitten väitit minulle olevasi hänen vihollisensa. Turik katsahtaen Tavaaraan terävästi lausuu: -Ennen olimme Juhanan kanssa veljet. Nyt hän on pahantekijä ja murhaaja. Minä en voi antaa hänen tahrata sukumme mainetta ja antaa nimemme tulla muistetuksi tappajien sukuna. Minä pidän sanani ja autan sinua sinun kostossasi, mutta en lupaa sinulle tappaa Juhanaa. Takavaara kompuroi takaisin istumaan pöydän ääreen, mutta tällä kertaa hän karttaa ottamasta pullosta mitään. Istuuduttuaan hän selvästi miettii jotakin ja sitten puhuu: -Minä haluan Juhanan hengiltä autoi sinä sitten tai et. Henri puuttuu tässä vaiheessa keskusteluun ja ottaa pullon käteensä: -Ystävä hyvä - ota vain kielen päälle pieni kostuke ja mieti uudestaan. Usein asiat näyttävät valoisammilta pienen, mutta vain pienen jälkeen. Takavaara katsahtaa Henriä hyvin epäilevästi, mutta ottaa pullon kuitenkin käteensä. Vilkuillen Turikia ja Helenaa pöydän toisella puolella maistaa Takavaara pullon suusta vain pienen pisaran ja asettaa pullon siististi pöydälle. Henri nojautuen hieman eteenpäin heiluttelee aavistuksen etusormeaan ja puhuu: -Mistä nyt on niin kysymys, jotta ihmisiä ollaan lähdössä tappamaan? Turik aloittaa: -Hyvä, minäpä kerron - Lähdettyämme Helenan kanssa isääni pakoon, pääsimme vai täpärästi kylästä ulos, kun isäni sotilaineen oli jo perässä. Olisimme jääneet armotta kiinni, ellei tämä Takavaara tässä olisi ollut miehineen metsänreunassa valppaana ja ampunut jousellaan isääni hengiltä. Kuljimme metsäläisten kylään, johon seuraavana päivänä sotilaat hyökkäsivät Juhanan johdolla. Kylä tuhottiin täysin ja ainoa eloonjäänyt taitaa olla tämä Takavaara tässä. Nyt seuraavaksi aion lähteä takaisin Ragavaan tarkoituksenani pysäyttää valjeni Juhana. En tosin tiedä mitä pitäisi tehdä, jos en aio tappaa häntä. Henri katsahtaa ensin Takavaaraa ja sitten hieman pitempään Helenaa, joka on aivan sen näköinen, kuin aikoisi sanoa jotakin. Takavaara tiuskaisee kuitenkin ensin: -Kansani vaatii Juhanan henkeä. Eikö se ole kaikkein helpoin keino! Henri miettien hetken ottaa vielä pienen ryypyn pullon suusta ja tokaisee: -En sanoisi niin. Jos yhden tyrannin tappaa, nousee sen tilalle usein toinen. Mitä kostamiseen tulee, se on välttämätöntä aina asianomaiselle itselleen, mutta sivullinen näkee helpommin, mikä on totuus asiasta. Helena saa viimein suunvuoron ja tarttuen Turikia käsivarresta puhuu miehelleen: -Mikä pakko sinun on mennä mihinkään, olethan nyttemmin siellä pelkkä lainsuojaton ja henkipatto, metsäläisten apuri. Emmekö voi seurata suunnittelemaamme tietä ja pyrkiä Vuoriniittyyn, missä pappi voisi meidät vihkiä. Turik vastaa pitkällä hymähdyksellä ja tuumii: -Ehkä, mutta taisin jo luvata Takavaaralle lähteä Ragavaan. Takavaara hieman tasaisemmalla äänensävyllä: -Aivan, ja sen me myös teemme. Henri ottaa rennomman takakenoasennon tuolissaan ja hapuilee piippu taskustaan. Löydettyään tupakkansa toisesta taskusta hän alkaa tehdä piipullista ja puhuu: -Niinpä niin. Ja mitähän sinä Takavaara aikoisit sitten tehdä siellä Ragavassa, kun olette pääseet sinne? Linnoituksia ei niin vaan tuhoata, eikä niiden komentajia niin vaan käydä salamurhaamassa. Jos suoraan saan sanoa, olet kuin kirppu, joka aikoo kostaa koiralle, että se rapsuttaa itseään aika ajoin. Takavaara harmistuneena kiemurtelee hieman ja tuumii ankarasti saamatta kuitenkaan kasaan mitään sanomisen arvoista. Tulee hetken hiljaisuus, jota rikkoo vain hiljalleen kiehuvan ruuan kuplinta ja lieden tulen hiljainen lepatus. Henri nousee saatuaan piipullisensa valmiiksi ja menee lieden ääreen ottaakseen tulipesästä tikulla tulta piippuunsa. Kukaan ei edelleenkään sano mitään Henrin palatessa pöydän ääreen tuprutellen tyytyväisen näköisenä piippuaan. Viimein Turik sanoo: -Minulla on ajatus, mutta ensin vaadin sinulta Takavaara lupauksen, että jätät Juhanan kanssa asioinnin minun huolekseni. Minä siis saan päättää, tapammeko Juhanan vai ei ja minun tämän hetken aikomus ei todellakaan ole tappaa häntä. Takavaara ei ensin vastaa mitään, mutta hän näyttää miettivän ankarasti. Helena puristaa miehensä kättä ja Henri polttelee rennossa takakenossa piippuaan aivan kuin mikään maailmassa ei häntä paljoa painaisi. Takavaara ajattelee ja ajattelee, mutta tarkempi tarkastelu metsäläisen ilmeistä voisi kertoa, että ajatuksen juoksu on kovin hidasta vihan sumentamassa mielessä. Mitään ei tunnu syntyvän ja viimein Takavaara tarttuu jälleen pöydällä olevaan pulloon ja ottaa varovaisen pienen ryypyn pullon suusta. Tulee jälleen pieni hiljaisuus Turikin ja Helenan katsellessa itsensä kanssa painiskelevaa metsäläistä Henrin poltellessa kaikessa rauhassa piipullistaan. Koska mitään ei ala syntyä, sanoo Turik tiukkaan äänensävyyn Takavaaralle: -Ei tämän nyt niin vaikea päätös pitäisi olla. Ilman minun apuani ei sinulla ole mitään mahdollisuuksia. Kuuluu masentunut huokaus Takavaaran hengähtäessä, jota seuraa metsäläisen puhe: -Niinpä niin, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Minulla on aseenani luukärkiset nuolet ja vastustajillani on kiiltävät ja vahvat aseet ja haarniskat. Jos et sinä auta minua, ei minulla ole mahdollisuuksia. Tehdään sitten niin. Sinä johdat matkaa alusta loppuun ja minä tulen vain apumieheksi mukaan. Turik välittömästi läimäyttää pöytää ja toteaa: -Hyvä. Henri vielä tuprutellen piipullistaan tasaiseen tapaansa lausahtaa: -Joo, arvaan, mitä sinulla Turik on suunnitelmana, sillä minä tunnen myös Ragavan linnoitusta. Oli miten oli, vaikka pääsisit salakäytävää Juhanan luo, miten aiot sitten toimia? Muista nyt, että Juhana ei välttämättä ole ainoa, joka on halunnut kostaa metsäläisille. Linnoitukselle on varmasti isäsi kuoleman johdosta saapunut muutakin väkeä. Sanoisin, että oli tilanne mikä tahansa, ei tästä reisusta seuraa mitään viisasta. Turik menee hetkeksi mietteliääksi ja sitten tuumii: -Ehkä ei...Oli miten oli-linnoituksella on ainakin Iida seurueineen, johon kuuluu ainakin yksi pappi, joka voisi hyvinkin painostaa metsäläis- jahtiin. En osaa sanoa, vaikka Iida itsekin olisi vaatimassa metsäläisten henkeä. Oli miten oli, Juhana ei nyt ainakaan ole syytön ja minä olen jo luvannut lähteä. Tässä vaiheessa Takavaara keskeyttää: -Vai salakäytävää. Sinä siis tiedät salakäytävän linnakkeen sisälle?! Turik toteaa tähän rauhallisesti: -Kyllä ja se onkin sitten minun ainoa valttini. Minä pääsen käytävää suoraan komentajan huoneeseen. Juhana ei välttämättä edes tiedä tämän käytävän olevan olemassa, sillä niin tarkkaan varjeltu salaisuus se on. Henri hiljalleen poltellen piipullistaan tuumii tähän: -Ja edelleen kysymys kuuluu - mitä sitten aiot tehdä? Turik jää hetkeksi miettimään, mutta sitten vastaa vakaalla äänensävyllä: -Minä kysyn ensin ja päätän vasta sitten. Kääntäen katseensa Helenaan päin Turik puhuu tulevalle vaimolleen: -Ja sinä Helena, sinä jäät tänne siksi, kunnes minä palaan Ragavasta. Ratsain matkaan ei pitäisi mennä kuin päivä sinne ja päivä takaisin. Sitten, sen jälkeen me voimme lähteä Vuoriniittyyn, jossa pappi voi meidät vihkiä. Helena ei vastaa, mutta hänen kasvoiltaan voi lukea hiljaisen myöntymisen, joka kuitenkaan ei voi peittää hänen sisällään vallitsevaa ristiriitaa miehensä tekoja kohtaan. Henri edelleen poltellen piipullistaan tuumii: -Ja sitten kun olette Vuoriniityssä, mitäs sitten. Turik katsahtaa Henriin ja vastaa aavistuksen ääntään vahvistaen: -Minä teen tietysti työtä. Vuoriniityssä ei louhokseen kykenevä jää ilman tekemistä, mutta luulenpa pääseväni jopa Geofriuksen joukkoihin, sillä minä olen kykenevä soturi. Henri kesken piipun henkäisyn toteaa: -Ei ei ei, en minä sitä tarkoittanut - Tarkoitin, että etkö pelkää, että joku tunnistaa sinut Ragavan komentajan pojaksi. Vaikka avointa sotaa ei ole valtakuntien välille julistettu, ei naapureita katsota hyvällä. Turik jää hetkeksi mietiskelemään, mutta toteaa pian tasaisesti: -hm - ei voi mitään, sitten joudun valehtelemaan nimeni. Tai sitten emme mene Vuoriniittyyn. Sen voimme kuitenkin päättää sitten, kun olemme palanneet takaisin. Nyt ei ole sen aika. Henri toteaa tähän hyvin tyynesti: -niin on - nyt on aika syödä ja ottaa vielä ryyppy. Päivä kuluu suhteellisen rattoisasti neljän ihmisen istuskellessa pirtissä ja kuljeskellessa majan lähellä syksyisen ruskan peittämällä mäellä. Turik valmistautuu seuraavan päivän matkaan ja Takavaara kuuntelee viinapullo toverinaan Henrin ihmeellisiä tarinoita vuosien takaa. Helena on tekevinään pieniä askareita, mutta aivan selvästi päällimäisenä hänen mielessään on huoli tulevasta matkasta, johon hänen miehensä on lähtevä. Hän ei kuitenkaan sano mitään, sillä hän tietää Turikin pitävän päänsä, kun on kerran päättänyt jotakin. Illan tullen väki käy levolle, eikä yöllä pieninkään häiriö vaivaa nukkuvia täällä korven keskellä. 6.Ragavan johtaja Aamulla heti päivän hiukan sarastaessa astuvat soturit Turik ja Takavaara pirtistä täysin aseistautuneina lähteäkseen vaaralliselle matkalle tarkoituksenaan ojentaa Ragavaan linnakkeen komentajaa tämän pahojen tekojen tähden. Turikilla on aseinaan jousi nuolineen sekä vyöllä roikkuva miekka, mutta Takavaaralla on vain rähjäinen jousensa nuolineen sekä jonkinlainen puinen piikki vyöllään. Molemmat ovat kuitenkin hyvin itsevarman oloisia, vaikka he eivät todellakaan näytä olevan kyllin vahvoja voidakseen uhmata kokonaista linnoitusta useine kymmenine sotilaineen. Turik syleilee morsiantaan ja kättelee Henriä sanoen itsevarmasti molemmille: -Jos emme näe enää, niin sitten ei voi mitään. Minä aion kuitenkin tulla takaisin. Henri virkkoo vailla huolen häivää: -Varmasti tulettekin. Eihän siitä ole epäilystäkään. Hieman vakavammaksi ilmeeltään tullen Henri kuitenkin vielä tuumii: -Edelleen kuitenkin voisin väittää, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Turik vastaa tähän nyökkäillen: -Voi olla, mutta en voi jättää tätä tekemättäkään. Takavaara kiiveten hevosen selkään huutaa: -Jep - eiköhän sitten mennä. Turik vielä luoden viimeisen silmäyksen Henriin ja sitten Helenaan kääntyy hevoselleen ja nousee ohjastamaan sitä Takavaaran eteen. Taival Ragavaan on korpinen, mutta ei liian vaikeakulkuinen hevoselle ja niinpä matka taittuukin hyvää vauhtia. Miehet antavat hevosen levätä aika ajoin ja ottavat itsekin vettä leilistä, mutta suurempia taukoja ei pidetä. Puhetta on hyvin harvakseltaan, jos ollenkaan, sillä molempien mieltä painaa raskas keskittyminen tulevaan koitokseen, jossa epäonnistumisesta seuraa varma kuolema. Ihmisiä ei matkalla näy ja ainoa seuralainen onkin syksyinen humiseva tuuli, joka hiljalleen raastaa lehtipuista niiden värikkäitä lehtiä mukaansa ilmaan leijailemaan. Puolilta päivin miehet pysähtyvät hetkeksi aterioimaan, mutta tällöinkään nuotiota ei tehdä, sillä pysähdys kestää vain aterian ja hevosen ruokkimisen verran. Montaakaan sanaa ei vaihdeta, kunnes Takavaara yllättäen avaa suunsa kesken syömisen: -Mitä oikein aiot tehdä, kun olet saanut Juhanan kiinni? Turik hieman miettien pureskelee suupalansa loppuun ja vastaa sitten hitaaseen sävyyn: -En ole vielä päättänyt. Ensimmäisenä minun täytyy kysyä häneltä totuutta. Tällöin sinun ei vielä pidä olla näkyvissä. Teemme seuraavasti: Päästyämme salakäytävän loppuun minä avaan oven ja yllätän nukkuvan Juhanan. Olen varma, että Juhana on ottanut komentajan huoneen käyttöönsä. Sinä saat tulla huoneeseen vasta, kun minä sanon niin. Takavaara vielä syöden leipäänsä mumisee ruoka suussa: -Tehdään sitten niin. Turik jatkaa vielä puhettaan mietteissään: -En uskaltane mennä kylässä käymään, sillä joku voisi tunnistaa minut. Voi olla viisainta mennä suoraan linnakkeelle ja hoitaa tämä pois. Takavaara vastaa tähän vain mumisten ja leipäänsä mussuttaen. Ateria on nopeasti syöty ja miehet nousevat ratsaille jälleen matkaansa jatkaakseen. Taival käy pian ryteikköisemmäksi, mutta edelleenkään se ei tuota hevoselle ongelmia ja eteneminen ruskaisessa metsässä käy aivan ongelmitta. Päivän jo kääntyessä iltaan saapuvat soturit matsän reunaan, josta Ragavan kylä ja linnoitus näkyy. Kylä on alavampana mäen alla ja linnoitus seisoo korkeampana lähes puuttomaksi hakatun mäen nyppylällä. Linnoitus ei ole suuren suuri ja sitä voisi hyvällä omalla tunnolla kutsua varustukseksikin, mutta nimitys linnoitus on vakiintunut ihmisten puheeseen. Tiellä linnoitukselta kylään näkyy vielä muutama ihminen kulkevan kylään päin, mutta muutoin paikka näyttäisi jo olevan levolle vetäytymässä, eikä kenenkään voisi kuvitella näkevän vielä metsän siimeksessä lymyilevää kahta soturia. Turik ei anna hevosensa astella metsästä ulos vaan pysähtyy metsän reunaan ja astuu alas maahan Takavaaran seuratessa esimerkkiä. Turik tuumii mietteliäänä katsellen kylään päin: -Odotamme tässä pimeän tuloa. Jahka on riittävän hämärää siirrymme toiselle puolelle linnoitusta, sillä käytävä on sillä puolen. Takavaara ei esitä vastaväitteitä vaan muitta mutkitta pyllähtää sammaleelle ja ottaa rennosti. Ilta kuluu miesten rauhassa odotellessa ja kuunnellessa ympäristönsä ääniä, mutta yhtäkään ihmistä ei lähimaastossa liikuskele enää tähän aikaan vuorokaudesta. Taivas on puoliksi pilviverhon peittämä, mutta auringon laskettua puolikas kuu valaisee jonkin verran maisemaa. Noin tunnin odottelun jäljestä Turik antaa lähtömerkin Takavaaralle, joka jo melkein on ehtinyt uneen, mutta merkin huomatessaan on nopeasti valmis liikkeelle. Soturit jatkavat taivallustaan kohti linnoituksen toista puolta, mutta tällä kertaa hevosta taluttaen ja metsän siimeksessä pysytellen. Noin puolessa välissä matkaa halkaisee metsän tie, joka kulkee Ragavasta etelään Rajakatseen alueelle. Tiellä ei kulje enää tähän vuorokauden aikaan ketään, mutta tien ylitys sujuu silti hyvin suurta varovaisuutta noudattaen. Hyvin yllättäen miesten ylitettyä tie pyrähtää heidän edestään metsäkanalintu maasta lentoon, mikä saa Takavaaran virittämään jousensa hyvin nopeasti, mutta hän ei kuitenkaan laukaise nuolta huomattuaan tilanteen vähyyden. Miehet pysähtyvät hetkeksi kuulostelemaan maailmaa, mutta ainoa asia, jonka voi varmasti sanoa kuulevansa on tuulen suhina puissa ja sydämen tykytys rinnassa. Lyhyen tauon jälkeen Turik nyökkää Takavaaralle merkiksi jatkaa matkaa ja soturit etenevät jälleen hevostaan taluttaen pimeässä metsässä, jota vain vaivoin kuu hieman valaisee. Lopulta matka pääsee päämääräänsä ja Turik hiljaa viestii Takavaaralle: -Tässä sen pitäisi olla. Paikalla on lähes täysin sammaleen ja jäkälän peittämä suuri kivi, jonka oikealla puolella on tasainen kohta kiven kupeessa. Turik sitoo hevosen suitset puun oksaan ja taputtaa hevostaan rauhoitellakseen tätä puhellen vielä sille rauhoittavasti, vaikka tämä ei näytä olevankaan yhtään sen hermostuneempi kuin yleensäkään. Sen sijaan Takavaara tuntuisi olevan hieman hermostuneempi, mutta tämä ei haitanne tehtävän etenemistä. Saatuaan hevosensa kiinnitettyä suitsista puun oksaan siirtyy Turik suuren kiven sivussa olevan tasaisen sammaleen peittämän kohdan viereen. Muitta mutkitta hän löytää noin keskikohdalta jotakin, johon tarttua, ja tempaisee sammaleen peittämän paksun puisen salakäytävän sisäänkäynnin auki. Tämän tehtyään Turik astuu muutaman askeleen taakse päin antaen pahimman tunkkaisuuden mennä menojaan ja astuu jälleen hevosensa luo ottaakseen satulalaukusta jotakin. Takavaara ei voi vastustaa kiusausta ja menee välittömästi kurkistelemaan käytävää, mutta sen täydellisen pimeyden vuoksi ei syvyyksistä saa mitään tietoa. Tähän on kuitenkin tulossa apu, sillä Turik on jo tekemässä tulta tuluksillaan, jotka hän on kaivanut hevosensa satulalaukusta. Tulta tehdessään Turik puhuu Takavaaralle hiljaisella äänensävyllä: -Kuuntelehan sitten. Kun saan tulen aikaiseksi, otat välittömästi soihdun ja sytytät sen. Tämän jälkeen menet nopeasti sisälle käytävään, jotta kukaan ei näe tulen kajastusta. Ymmärretty? Takavaara saapuu tulentekopaikalle ja ottaa soihdun Turikin vierestä vastaten normaalilla äänenpainolla: -Juu juu. Pian tuli leimahtaa ja Takavaara sytyttää soihtunsa, jonka sytyttyä hän singahtaa käytävän päähän pidellen soihtua niin syvällä käytävässä kuin uskaltaa. Havaittuaan soihdun palavan Turik sammuttaa tuluksista saadun tulen nopeasti ja tarkastaa huolellisesti, ettei siitä jää mitään kytemään. Tämän tehtyään hän laittaa tulukset takaisin hevosen satulalaukkuun ja menee Takavaaran perässä käytävään. Käytävä sukeltaa suhteellisen jyrkkänä maan uumeniin joidenkin metrien syvyyteen ja muutamien alussa olevien kivisten portaiden jälkeen muuttuu maapohjaiseksi. Katosta tippuu muutamia vesipisaroita sieltä täältä ja ilma on kovasti tunkkaista. Holvit ovat puuta ja kiveä, mutta miesten askeleet käytävässä aiheuttavat aika ajoin hieman maa-aineksen rapisemista katon rakenteista. Kaiken kaikkiaan tunnelma käytävässä on karmiva ja tätä vielä hieman siivittävät muutamat hiiret, jotka sujahtelevat karkuun etenevän valon tieltä. Tukevat hämähäkin seitit peittävät joitakin kohtia käytävästä, mutta soihdulla on helppo tehdä tietä eteensä. Takavaara luovuttaa jonkin askeleen jälkeen soihdun Turikille, joka ilman sananvaihtoa siirtyy etummaiseksi tietä näyttämään. Käytävä pysyy melkein muuttumattomana pitkän tovin, kunnes se jälleen lähtee kohoamaan ylemmäs kohti maatasoa. Eräässä kohtaa käytävää on hirrenpätkä poikittain, mutta se ei estä kulkemista sen ohi. Turik astuessaan ohittamaan hirttä kääntyy Takavaaraan päin ja kuiskii: -Varovasti Takavaara. Tässä on ansa. Hirttä ei saa kaataa. Takavaara katsoo silmät ympyriäisinä takaisin, mutta ei sano mitään vastaukseksi. Hirsi on ohitettu helposti ja pian sen jälkeen eteen avautuu salakäytävän pää, joka on puinen seinä. Miehet hiipivät hyvin varovaisesti niin pitkälle käytävään kuin pääsevät ja pysähtyvät ihmettelemään seinään loppuvaa käytävää. Turik asettaa soihdun seinällä olevaan soihtutelineeseen ja alkaa kuulostella seinän läpi kuitenkaan kuulematta mitään. Nopeasti kärsimättömäksi tuleva metsäläinen hiljaa tiuskaisee Turikille: -No! Turik vilkaisee vihaisesti Takavaaraa ja viittoo tätä olemaan hiljaa. Lyhyen ihmettelyn jälkeen Turik kuiskii hyvin hiljaa Takavaaralle: -Minä avaan nyt oven. Kuten sovimme, sinä jäät tälle puolelle odottamaan, kunnes kutsun sinut. Takavaara nyökkää takaisin ja ottaa jousensa olaltaan ja laittaa siihen nuolen valmiiksi asettaan kuitenkaan vielä virittämättä. Turik katselee vielä hetken tilannetta ja ottaa soihdun vasempaan käteensä ja vetää miekan tupesta oikeaan käteensä. Hetken punnittua esineitä kädessään hän alkaa painaa puisen seinän oikeata puolta eteenpäin koko ruumiinsa painolla. Hitaasti ja naristen alkaa ovi aueta ja niin nopeasti, kuin ovesta pääsee läpi singahtaa Turik sisälle. Huone on ilmeisesti hiukan muuttunut Turikin viimenäkemältä, sillä hän joutuu aavistuksen ihmettelemään näkemäänsä, mutta nopeasti hän havaitsee parivuoteen huoneen vasemmassa nurkassa. Vuoteessa on ilmiselvästi kaksi hahmoa peitteiden alla, joista seinän puolelle nukkuva ilmeisesti on herännyt tapahtumien ääniin. Tilanne on kuitenkin täysin Turikin hallinnassa ja hyvin nopeasti hän on vuoteen luona uhittelemassa unestaan nopeasti herääviä. Seinän puolella oleva nainen vetäytyy nopeasti nurkkaan päin nähdessään jonkun ilmestyneen hänen makuukammariinsa ja huoneen puolella makaava mies koettaa hapuilla vuoteensa vierestä miekkaansa. Yritys on kuitenkin täysin turha, sillä Turikin miekka löytää tiensä miehen kaulalle nopeammin kuin tämä ehtii edes saavuttaa miekkansa kädensijaa. Mies havaittuaan hävinneensä tilanteen pysähtyy liikkeessään ja kysyy: -Kuka? Nainen nurkassa ei huuda eikä muutoinkaan metelöi, kuten voisi tilanteessa kuvitella. Hän vain katselee pysyen peitteidensä alla aivan kuin suojassa. Turik vastaa miehen kysymykseen ehkä hieman ivallisuutta ääneensä sekoittaen: -Onko se itse linnoituksen komentaja vai kuinka! Mies asentoaan kohottaen nopeasti vastaa: -Turik, veljeni, mitä tämä tarkoittaa, kuinka olet täällä? Oletko tullut vaatimaan linnoitusta itsellesi. Se kuuluisi sinulle, mutta olet nyt etsintäkuulutettu. Sinun olisi paras paeta. Turik hieman löysentäen otettaan vastaa: -Juhana, veljeni, en minä enää kuvittele pääseväni komentamaan yhtään mitään. Olen täällä kysyäkseni sinun tekojesi perään. Minä kysyn, oletko syyllinen metsäläisten kylän teurastukseen? Juhana hieman ihmeissään kysyy vastaan: -Mitä, miksi sinä olisit kiinnostunut metsäläisten kohtaloista? Turik vahvistaen ääntään kysyy uudestaan: -Minä olen joutunut lupaamaan eräälle metsäläiselle auttaa häntä kostossa. Toisaalta hän joutui lupaamaan minulle oikeuden päättää miten. Siispä vastaa minulle! Oletko teurastanut metsäläiskylän? Juhana hieman löysäten puhetyyliään vastaa: -Täytyihän isän kuolema kostaa. Eikö yksi villien kylä juuri ja juuri vastaa linnakkeen komentajan henkeä. Turik painaen Juhanan alas vuodettaan vastaan kiristää vielä miekkansa terän otetta ja puhuu: -Etkö nyt ymmärrä mitään. Vaikka isämme olikin paha, ei meidän tarvitse olla. Meidän ei tarvitse tahrata käsiämme satojen vereen täyttääksemme kostomme. Juhana ihmetellen vastaa veljensä syytöksiin: -En ymmärrä sinua. Miksi olet kääntynyt meitä vastaan ja siirtynyt metsäläisten puolelle. Vaikka isämme olikin paha, ei se anna sinulle oikeutta kääntyä sukuasi ja kuningaskuntaasi vastaan. Turik hieman hellää miekkansa kuristusotetta ja vastaa hiljaa: -Meillä on aina ollut suuria erimielisyyksiä. Sinä tottelit isää siinä kun minä tein vastaan. Ja niin on käynyt loppuun asti. Sinä palvelit ja sait palkkioksesi tämän rotankolon. Minä nousin vastaan ja sain palkkiokseni sotilaat perääni. Minä en aio tappaa sinua. Minä vain vaadin sinulta lupauksen. Turikin katse osuu nurkassa kyyhöttävän naisen kasvoihin, joihin soihdun lepattava liekki luo riittävän valon. Kasvot ovat tutut ja tämän nähdessään Turik hieman kiivastuu: -Iida! Nainen kohottautuu hieman asemastaan ja puhuu: -Kun minä en sinulle kelvannut, kelpasin minä sentään veljellesi. Juhana jo hieman hätää kärsien miekan terän puristaessa kaulaansa: -Katsos nyt veliseni. En minä yksin täällä määrää. Täällä on Iidan isä ja hänen veljensä, joka on korkea pappi. Luuletko, että tällaisen rotankolon komentaja on korkea herra. Päästä minut hullu ennen kuin tapat minut. En minä halunnut tuhota kylää, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä? Turik alkaa hiljalleen hellätä otetta veljestään, kun Iida yllättäen toimii ja nappaa peittonsa alta hyvin nopeasti tikarin esille ja sinkoaa sen päin Turikia. Silmän räpäyksessä veitsi sivaltaa Turikin oikeaa kättä ja tuskan kirvoittamana miekka putoaa lattialle. Osuma ei ole kovin vakava, mutta verta vuotavana Turik lähtee nopeasti vetäytymään kohti salaovea, josta oli tullutkin. Juhana ponnistaa salamana ylös vuoteestaan ja löytää nopeasti miekkansa sänkynsä vierestä, mutta Takavaara on jo ilmestynyt huoneeseen viritettyine jousineen virkkoen: -Nyt on minun kansani vuoro! Takavaara jää kuitenkin hetkeksi liikaa hekumoimaan kostonsa ihanuutta ja Turik ehtii tönäistä Takavaaraa riittävästi, jotta lähtevä nuoli sinkoaa kauaksi ohi Juhanasta ja Iidasta. Takavaara hampaidensa välistä muristen vetää puisen pitkän piikkinsä vyöltään ja murisee Turikille: -Nytkö olet sitten minua vastaan? Turik vihaisena tiuskaisee Takavaaralle: -Etkö kuullut hölmö! Takavaara jää seisomaan piikki ojossa katsellen edessään soihtua pitelevää Turikia tiukka ilme naamallaan. Iidan pääsee ylös vuoteestaan ja peitteisiinsä kääriytyneenä hän hypähtää kohti ovea aikeenaan ilmi selvästi hälyyttää apuvoimia. Juhana kuitenkin nappaa Iidaa käsivarresta kiinni sanoen tälle voimakkaasti: -Vaimo - tämä ei kuulu nyt muille. Iida koettaa rimpuilla vastaan, mutta Juhana tiukentaa otettaan vaimonsa käsivarresta. Miekkaansa koholla pitäen Juhana vakavana toteaa Turikille: -Olet sanonut sanottavasi. Minä en voi luvata sinulle mitään muuta kuin hallita taitojeni mukaan. En lähetä perääsi ketään, mutta kuten voit arvata, minä en ole suuri päällikkö. Olen käskyläisten käskettävä. Jos en yritä rimpuilla vastaan saan pitää paikkani ja asemani, mutta jos teen kuten sinä, olen pian lainsuojaton kuten sinä. Turik hieman päätään laskien toteaa takaisin: -Olen ollut hölmö, mutta minua sitoi tälle metsäläiselle annettu lupaus. Minä katoan ja en enää palaa. Juhana edelleen pitäen vaimonsa käsivarresta kiinni pudottaa miekkansa vuoteelleen ja tarjoaa kättään Turikille sanoen: -Jää hyvästi veljeni. Et todellakaan voi palata enää takaisin. Turik kohottaa oikeaa verta hiljakseen vuotavaa käsivarttaan ja tarttuu veljensä käteen sanoen: -Hyvästi. Sulje käytävä lopullisesti mentyäni. Turik poimii varovasti maasta miekkansa ja asettaa sen takaisin tuppeen. Takavaara katoaa nopeasti salaovesta ulos Turikin pian seuratessa häntä takaisin tunkkaiseen ja kurjaan onkaloon. Matka ulos pimeään odottavalle hevoselle on nopeasti suoritettu ja matka pimeään metsään alkaa. Takavaara ei kuitenkaan enää nouse Turikin hevosen selkään vaan tuumii tälle: -Meidänkin on nyt aika erota. Vaikka et minua juuri auttanutkaan, en voi moittia sinua. Toivon sinulle kuitenkin kaikkea hyvää matkoillesi. Turik hevosensa selästä vastaa ojentaen kätensä metsäläiselle: -Kuten myös sinulle Takavaara. Älä hankkiudu ongelmiin. Takavaara puristaa Turikin kättä, mutta ei enää sano mitään.