Rsihvo Kirjoitettu 7-1997 Kirjoitelma on tarkoitettu sarjakuvan käsikirjoitukseksi. Kirjoittaja: Juha Pere Rajakatse Fantasia ry On vuosi 456 ja paikkana on Nohvatovin puoleinen Bokean kylä Bokea- järven koilisrannalla. Miurasta on tullut mahtava 30-vuotias soturi, mihin on ollut arvatenkin pitkä matka 16-vuotiaasta luohostyöläisestä. Näiden 14 vuoden aikana Miura on tehnyt töitä eri jalokivikiltojen ja kauppiaiden vartiosoturina sekä samonnut aika ajoin Nohvatovin syrjäseutuja idässä. Uransa alkuun Vardakovissa hän pääsi tekemällä palveluksen Vilo nimiselle Zada-papille, joka sitten takasi Miuran luotettavuuden vartiotehtävissä. Ida ja Miura 0.Kuvaus Bokea-järven koilisnurkassa seisoo pieni linnoitus suojaamassa pientä kylää sekä kauppareittiä Vardakovin kaupungista etelään. Kylässä on joillakin kauppiailla asumus ja varastorakennuksia, mutta kaikkein mielenkiintoisin kauppiasryhmä on Bokean-illusioksi kutsuttu jalokiviin erikoistunut kauppiasryhmä. Heidän väitetään osaavan magiaa, mutta silti kovin suurta arvostusta ei heidän kiltansa ole koskaan saanut. Vähäinen arvostus saattaa johtua osaltaan heidän sisäisistä ristiriidoistaan ja ei ole kovin tavatonta kuulla tämän kyseisen killan edustajan puhuvan pahaa toisesta killan jäsenestä tämän selän takana. Pahan puhuminen on kuitenkin pientä, sillä huhutaan killassa tapahtuneen useita salamurhia ja ryöstöjä killan lyhyen historian aikana. Kylä Bokea-järven koilisosassa on myös monien matkaajien ja kauppiaiden välietappi matkalla joko Vardakoviin pohjoiseen taikka etelään muihin osiin Nohvatovin valtakuntaa. Suuresta matkaajien määrästä johtuen kylässä on useita tavernoja ja majataloja kylän pieneen kokoon nähden. Luonnollisesti myös varkaita esiintyy tavallista enemmän, koska tavaraakin on paljon liikkeellä. Kylää vartioiva linnoitus sisältää kylän kokoon nähden suurehkon varuskunnan, mikä johtuu valtiorajasta länteen, missä on Mahtivuoren kuningaskunta. 1.Ida ja Miura Aamun valjetessa pienen kylän ylle alkaa kylän halki kulkevalle raitille ilmestyä yhä enemmän ihmisiä aloittelemaan päivän askareitaan. Näkymää värittävät useat puiset tavernat ja majatalot, mutta myös varastorakennukset, joita on useita normaalien asuinrakennusten lisäksi. Kylän järven puoleisella reunalla seisoo matalahko pääosin puusta rakennettu linnoitus, joka väsymättä vuodesta vuoteen vartioi kylän turvallisuutta. Linnoitus ei ole mitenkään viimeistellyn näköinen ja sen ainoa puinen vartiotorni, joka katselee järvelle päin, on ehkä noin 10 metriä korkea. Mitään erityisiä koristuksia missään kohdin ei ole nähtävissä, vaan tyylinä on ollut käyttää hirsiä sinällään aina, missä se suinkin on ollut mahdollista. Linnoituksen edessä olevalla laiturilla puretaan suurehkoa lastia, joka on juuri tuotu Bokea-järveen laskevan joen vastarannalta soutuveneillä. Lasti on todennäköisesti tulossa etelästä ja menossa pohjoiseen Vardakovin kaupunkiin. Purkamistoimitusta on normaalin käytännön mukaisesti vartioimassa muutama uneliaan näköinen vartiomies, jotka luultavasti eivät usko tälläkään kertaa mitään erikoista tapahtuvan. Suuri osa kylän toiminnasta näin aamuvarhaisella näyttäisi keskittyvät eteläpuolella olevien laitureiden tienoille, mutta myös pohjoispuolelle sijoitettun ratsutallin tienoille, minkä edustalle jo kolme tyhjää nelipyöräkärryä on tuotu. Kärryjen eteen muutama normaaleihin arkisiin ja koristelemattomiin asuihin puekeutunutta miestä taluttaa ruskeaa työhevosta tallista ulos, jotta kärryt saataisiin kuljetettua laitureille kuormien hakua varten. Tallin viereisestä majatalosta näyttää saapuvan muutama työmies lisää ruskeissa vaatteissaan yhden vartiosoturin seuratessa heitä väsyneen näköisenä. Myös muutama arvokkaamin puettu mieshenkilö liikuskelee aika ajoin tavernan ja ratsutallin väliä mahdollisesti pitäen huolta omaisuutensa liikuttelun asiallisuudesta ja turvallisuudesta. Suurin osa aamuisella kadulla liikkuvasta väestä näyttäisi työskentelevän kauppiaiden tavarankuljetuksen parissa. He ovat tavallisen kyläläisen tai kauppiaan palvelijan näköistä väkeä normaaleissa ruskeissa tai harmaissa lähes koristelemattomissa vaatteissa. Joukossa on myös muutama naisihminen, joiden vaatteissa on luonnollisesti enemmän värikästä koristelua kuin miesten vastaavissa, mutta naiset eivät näytä osallistuvan kauppiaiden lastien siirtelyyn, vaan heidän toimensa suuntautuu pikemminkin vedenkantoon ja muuhun kotitaloudellisiin toimiin. Kadulla on tietysti myös muutamia sellaisia ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa näytä olevan kauppiaita tai heidän apulaisiaan, vaan mahdollisesti muita kyläläisiä, jotka ovat vain syystä tai toisesta varhain liikkeellä. Kaikesta arkisesta hyörinästä poikkeava ja varmasti kaikkein mielenkiintoisin ilmestys kylässä hetkeen kuitenkin saapuu raitille eräästä tavernasta kylän eteläpäädyssä läheltä linnoitusta. Ensimmäisenä ovesta saapuu pienehköä ruskeaa nahkaista laukkua kantava värikkäästi ja kauniisti puettu hieno nuori pitkähiuksinen nainen, jonka vaatetus ei koreudestaan huolimatta ole mitenkään epäkäytännöllinen, vaan ehkä juuri oikean tapainen hienolle matkaavalle nuorelle naiselle. Sen ainoa mahdollinen haittapuoli, jos sitä nyt haitaksi voi sanoa, lienee ilmestyksen aiheuttama mielenkiinto lähes kaikissa kadulla olevissa askareitaan tekevissä miehissä, joiden päät lähes poikkeuksetta ainakin vilkaisevat kadulle ilmestynyttä neitoa. Näyttäisi mahdollisesti jopa jo siltä, kun eräs varakkaan näköinen kauppias, joka on valvomassa lastien siirtymistä kärryjen lavalle ratsutallin edessä kylän pohjoispäädyssä, aikoisi lähestyä tätä hienoa matkaajaa, mahdollisesti aikomuksena ehdottaa taivaltamista yhtenä ryhmänä, kun tavernasta könyää hienon naisen perään huomattavan krapulainen vahvasti haarniskoitu ja aseistettu soturi vielä olutmukiaan tyhjentäen. Varustuksena ehkä noin kolmekymmenvuotiaalla risupartaisella ja pitkähiuksisella soturilla on haarniskansa lisäksi vyöllään suurehko miekka ja selässä viitan lisäksi pyöreä normaali kilpi sekä kypärä, jota soturi ei näytä normaalisti pitävän päässään. Tavernasta hänen peräänsä kiirehtii pyöreähkö hieman kaljuuntunnut keski-ikäinen mies harmaaseen esiliinaansa käsiään vielä kuivaillen: -Miura hoi, jätä se muki minulle! Miura pysähtyy hetkeksi keskelle katua ja kulauttaa loput oluet nopeasti kurkkuunsa. Soturi kääntyy kohti tavernasta tullutta miestä röyhtäisten ja virkkoo ystävällisesti: -Juu juu oluenkaataja, tässä on mukisi. Muista sitten ensi kerralla, kun tulen kylään, että kuka tarjosi kierroksen koko joukolle. Miura lyö mukin oluenkaatajan käteen ja mies vastaa: -Kyllä muistan ja muistan myös hyvää asiakasta. Kun tulet seuraavan kerran, talo tarjoaa ensimmäisen tuopillisen. Miura hymyillen nostaa oikean käden etusormensa ja toteaa: -Minä saavun uudestaan yhtä varmasti kuin talven pakkaset. Oluenkaataja kumartaa hieman, mutta ei sano enempää vaan alkaa tehdä paluuta takaisin tavernaansa. Hieno nainen on pysähtynyt pienen matkan päähän haarniskoidusta soturista ja ei juurikaan näytä tuntevan tätä omaan seurueeseensa kuuluvaksi. Kaikki muut kadullaolijat kuitenkin näyttävät laskevat heidät samaan ryhmään, joten ainakaan vielä ei kukaan ole rohjennut tulla kyselemään mitään tältä hienolta neidolta. Miura kääntyy hienoon naiseen päin tokaisten: -Ida hoi, minä sanoin, kun sinä palkkasit minut, että oluet kuuluu hintaan, niin että älä yhtään mökötä. Ida kääntyy hitaasti ympäri katsomaan Miuraa ja puhuu vakaasti: -Mitäs minä oluista, olut on halpaa. Sinä tässä huoletat. Pystytkö tuossa kunnossa turvaamaan minun turvallisuuteni. Miura naurahtaa leveästi ja toteaa: -Helposti! Et sinä minulle turhaan maksa. Sitäpaitsi kukapa nyt sinulle mitään haluaisi tehdä. Ida käännyttyään kokonaan katsomaan Miuraa puhuu: -Kukapa haluaisi niin. Sitä ei koskaan tiedä. Aina on jotakin varastettavaa ja matka on pitkä Taltaran kaupunkiin. Olen jo itsekin epäilevällä kannalla matkan järkevyydestä ja riittävyydestäsi vartiotehtävään suosituksistasi huolimatta. Miura korjaillen hiukan kilpeään selässään vastaa hieman vakavampana: -Matkasi järkevyydestä en tiedä, sillä en tiedä syytäsi alkuukaan, mutta eipä tällä matkalla nyt niin hirveitä määriä varkaita pitäisi tulla vastaan. Ida hiukan vilkuillen olkansa yli varmistaen, ettei kukaan kuuntele selän takana, tuumii Miuralle: -Ehkä ei normaalisti pitäisi. Täytyy vain toivoa, ettei kukaan ole saanut tietoa matkastani. Miura hiukan ihmetellen toteaa: -Jos haluat matkata näkymättömänä, niin miksi pukeudut noin, että varmasti koko kylä huomaa sinun käyneen? Ida vastaa selittäen: -Ei minusta itsestäni ole kyse, vaan matkatavaroistani. Toivon, että kukaan ei ole saanut tietoa kuljettamistani kivistä. Miura vastaa välinpitämättömästi kädellään viittoen: -Jaa jaa, vai arvokiviä. No, ei sillä minulle oli mitään väliä, miksi matkaa teet. -Voisin ehkä muuten vielä ottaa tuossa tavernassa yhden tuopillisen ennen kuin lähdetään matkaan. Ida tähän nopeasti: -Etkä mene. Lörpöttelisit vain kaikille kivistä ja matkaan on hyvä lähteä heti aamusta, eikä vasta iltapäivistä! Miura on kahden vaiheilla matkalla jo tavernaan, mutta toisaalta pitäisi ensin ylipuhua Ida: -Mitäs kerroit minulle kivistäsi. En minä sillä tiedolla mitään tee, mutta varma on myös se, että en kai minä nyt mene ensimmäiselle vastaantulijalle niistä lörpöttelemään. En näe mitään syytä, miksi en voisi vielä ottaa yhtä tuopillista, kun matkaa on kuitenkin useiksi päiviksi tiedossa. Ida tähän hieman närkästyneenä: -Ei se jää kuitenkaan yhteen tuoppiin. Jos sinä nyt menet tuonne tavernaan, joudun mahdollisesti hankkimaan uuden apumiehen. Miura hiukan näreissään tyytyy kohtaloonsa, mutta mutisee kuitenkin: -Minä juoppona sinä minua oikein pidät. Luulet, ettei se jää yhteen tuoppiin. Minä olen kunniallinen soturi ja suoritan tehtäväni aina moitteettomasti loppuun saakka. Ida tähän hiukan vaivautuneena: -Eikö jää yhteen tuoppiin. Ainakin eilen tuntui maistuvan ihan mainiosti ja tarjositpa jopa minun laskuuni kaikille kierroksen. Miura suurpiirteisesti vastaa käsillään viittomalla puhettaan tehostaen: -Niin noo...mutta eilen oli eilen ja nyt on nyt. Tänään pitää päästä lähtemään ja kyllähän minä sen nyt muistan. Ida hiukan tuhahtaen ja nenäänsä pitäen vielä toteaa: -Ehkä sitten et ole juoppo, mutta voisit edes joskus pestä haarniskasi. Miura vastaa tähän asiantuntevasti: -Turhaa hommaa, sillä reisussa rähjääntyy. Kiiltävä haarniska on turhan soturin merkki. Ida laittaa kätensä ristiin rintansa päälle ja sanoo: -Risumiura! Miura tähän: -Jaaha, vai sillä lailla... vai Risumiura. Ida katsahtaa Miuraa ja toteaa: -No, ehkä sinä olet edes pätevä. Miura ottaa askeleen kohti Idaa ja neitoa olalle taputtaen virkkoo: -Totta kai minä olen. Itse asiassa, nyt sitten jos en tavernaan saa mennä ottamaan tuopillista, niin käväisen ainakin ottamassa pienen tynnyrillisen matkaan evääksi. Ida tähän hiukan vihaisena: -Ehdimme kuitenkin seuraavaan majataloon illaksi, missä saat taas ottaa kupusi täyteen olutta. Etkö voi olla edes pientä matkanpätkää ilman olutta. Miura hiukan vaikeroiden: -Niin, mutta kun on hiukan hontelo olokin ja matkanteko vaatii aina veronsa. Ei se paljoa maksa, jos nyt yhden pienen pienen tynnyrin vielä maksaisit täällä minulle tuosta tavernasta. Ida tuumii hieman vihaisen oloisena: -Olkoon sitten menneeksi. Ostat PIENEN tynnyrin. Miuran ilme selvästi kirkastuu ja kämmenet alkavat syyhytä Idan kaivaessa housujensa vyöltä pientä nahkaista kukkaroa. Miura toteaa nopeasti saadessaan muutaman kolikon Idalta käteensä: -Voit luottaa minuun ystävä hyvä. Tulen heti takaisin. Miura häviää sisälle samaiseen tavernaan, josta oli juuri tullutkin ulos Idan jäädessä alkuun hetkeksi kadulle seisoskelemaan yksin. Miuran kuitenkin viivyttyä noin kymmenen sekuntia alkaa Ida tuntea olonsa hiukan epämukavaksi yksin kadulla joidenkin ohikulkevien miesten aika-ajoin tuijottaessa kadulla selkeästi erottuvaa kaunista nuorta naista. Miuran vielä viivyttyä toiset kymmenen sekuntia kääntyy Ida ympäri ja astelee tavernan ovelle normaalein askelin. Juuri kun Ida on avaamassa tavernan ovea, aukeaakin se sisäpuolelta ja ovensuussa seisoo pienehköä tynnyriä pitelevä Miura hymyillen: -No, kyllästyitkö odottelemaan. En viipynyt pitkään! Soturi astuu ulos tavernasta ja laskee pienehkön tynnyrin maahan virkkoen: -Tynnyri on kuulemma paljon kalliimpi kuin sisältö. Oluenkaataja sanoi, ettei kannata hukata. Tästä jäi vielä pikkuisen pikkurahoja vaihtorahoiksi. Ida huitaisee ilmaa kädellään tokaisten: -Pidä vaihtorahat. Nyt pitää jo päästä liikkeelle. Miura tipauttaa kolikot vyöllään olevaan pikkupussiin ja noukkii tynnyrinsä mitään puhumatta lähteäkseen kohti kylän pohjoisosassa olevaa ratsutallia. 2.Varkaus Vahvasti haarniskoitu risupartainen soturi ja kauniisti puettu nuori hieno nainen saapuvat kylän pohjoisreunalle sijoitetulle ratsutalleille, jonne jo näyttää jonkin verran väkeä saapuneen askareisiinsa. Aamu on juuri valjennut ja puisten tallirakennusten edustalla on joitakin kauppiaiden palvelijoita valjastamassa ratsuja tyhjien nelipyöräisten kärryjen eteen. Myös yksi vartiosoturi näyttäisi odottelevan joidenkin kärryjen lähtöä laitureille, mistä uutta tavaraa pitäisi saapua jälleen kuljetettavaksi pohjoiseen Vardakovin kaupunkiin. Idan ja Miuran lähestyessä rauhallisin askelin suurehkoa, mutta normaalin korkuista puurakenteista ratsutallia, huutaa tallin edustalla oleva arvokkaan näköinen kauppias Idalle: -VARO! Ida katsahtaa ympärilleen, mutta ei ehdi tehdä mitään. Miura kääntyy Idaan päin oluttynnyri sylissään, mutta hiukan liian myöhään, sillä Idan kimpussa on jo puukkoa heilutteleva nahkahaarniskaan pukeutunut varas. Helposti varas leikkaa nahkaisen laukun hihnat poikki puukollaan ja anastaa Idan laukun itselleen, jolloin Ida kaatuu pyllylleen maahan tönäisyn voimasta. Miura ei jää ihmettelemään Idan maahan kaatumista, vaan on laskenut oluttynnyrin alas ja vetänyt miekkansa esille. Soturi koettaa lyödä suurella miekallaan varasta, mutta kohde on aavistuksen liian kaukana. Syntyy kilpajuoksu, jossa varas juoksee edellä ja Miura miekka ojossa perässä, mutta varas on aivan liian nopea kiinni otettavaksi. Nopeasti Ida on päässyt ylös maasta ja rientää Miuran perään, joka jää pahasti jälkeen varkaasta raskaan haarniskan ja pahan krapulan johdosta. Lopulta käy niin, että Ida saa Miuran kiinni, mutta varas on jo muutaman kymmenen metrin päässä karpaloita hikoilevasta Miurasta, joka vaikuttaa aika kypsältä lopettamaan takaa-ajon. Ida juoksee Miuran ohi ja läppäisee tätä haarniskaan avokämmenellä: -Vauhtia köntys! Tästä sinulle maksetaan. Miura hiukan koettaa lisätä vauhtia, mutta kunto ei anna enää periksi. Takaa-ajossa tapahtuu kuitenkin käänne varkaan pujahtaessa erääseen varastorakennukseen, jossa ulko-ovi oli jo valmiiksi raollaan. Miuran kasvoille leviää pieni hymy ja hän lähtee hiukan nopeammin liikkeelle kohti avoinaista ovea, jonne Ida on jo ehtinyt, mutta empii mennä sisälle. Miura saapuessaan paikalle tokaisee Idalle: -He he, tyhmä on kiikissä. Ida katsoo hiukan epäillen, mutta ei sano mitään. Miura laittaa aseensa hetkeksi nojaamaan jalkaansa ja hapuilee selästään kypäränsä ja kilpensä. Saatuaan varustuksensa kuntoon, soturi hetken keskittyy suoritukseensa ja tempaisee oven auki. Ihmetys on kuitenkin suuri, sillä sisällä ei ole kuin vanhat kärryt ja hiukan heinää, mutta ei todellakaan merkkejä kenestäkään ihmisestä. 3.Valheiden matka Ida ja Miura seisovat tyhjän avonaisen varastorakennuksen ovella, johon juuri katosi Idan nahkaisen laukun varastanut mies. Miura ottaa varovaisen askeleen sisälle huoneeseen, mutta mitään ei edelleenkään tapahdu. Soturi ottaa vielä toisen ja kolmannenkin askeleen, mutta huone on edelleen hiljainen ja tyhjä. Idakin vihdoin uskaltautuu sisälle huoneeseen ihmettelemään tilannetta, joka todella kaipaisi hiukan lisäselvitystä. Miura potkaisee huoneen keskellä olevaa vanhaa likaista kärryä, joka ei kuitenkaan paljon heilahda potkun voimasta. Tilanne ei oikein näytä selviävän, koska huoneessa ei todellakaan ole mitään paikkaa, johon voisi ihminen piiloutua. Lattialla on vain muutamia heinäkasoja, mutta nekin ovat niin pieniä, ettei ihminen niihin mahtuisi piiloutumaan. Miura alkaa tökkiä miekkansa kärjellä heinäkasoja, mutta niistä ei löydy mitään muuta kuin vanhaa heinää. Ida katselee huoneen ovelta paikkoja ja näyttäisi vaipuvan syviin mietelmiin. Kuluu tovi Miuran tökkiessä kaikkea miekallaan ja Idan mietiskellessä, kunnes Ida toteaa Miuralle osoittaen huoneen nurkkaa sormellaan: -Tuolla nurkassa voisi olla jotakin. Miura katsahtaa ensin Idaa ja sitten huoneen nurkkaa tuumien: -Hym Soturi ottaa muutaman askeleen huoneen nurkkaa kohti ja kysäisee sitten: -Ja missähän se voisi olla. Ida ottaa myös askeleen sisemmälle huoneeseen osoittaen sormellaan lattiaa: -Lattialla sen pienen heinäkasan alla! Miura katsahtaa jalkojensa juureen lattialle, jossa on vain pieni heinäkasa: -Hm, vai heinäkasan alla. Miekan kärjellä tökkien koettaa soturi selvittää heinäkassassa olevaa arvoitusta, mutta vastassa on vain maalattia, kuten muissakin paikoissa. Ida antaa kiivaammin ohjeita: -Siivoa se läjä syrjään niin nähdään! Miura potkaisee heinät sivuun yhdellä jalanheilautuksella ja vielä miekan kärjellä raapii pohjaa lisää löytämättä kuitenkaan mitään järkevää: -Heinää, maata, maata.... Ida saapuu itse paikalle ja kumartuu lattian puoleen tuumien: -Annahan kun minä katson. Miura lopettaa miekalla maan raapimisen ja jää katselemaan Idan touhuja, joka näyttäisi ottaneen tikarin esille ja raapivan sillä maata hyvin tarkasti. Hetken raavittuaan Ida nostaa tikarilla maan seasta pyöreän metallisen renkaan, joka näyttäisi olevan kuin kahva: -Tämä, ota ja nosta! Miura laittaa miekkansa ja kilpensä seinää vasten nojaamaan ja tarttuu kahvaan oikealla kädellään Idan siirtyessä hiukan syrjään. Ilman mitään ongelmia kahva alkaa nousta Miuran nostaessa ja maasta paljastuu puinen ovi, joka peittää maan alle meneviä kivisiä portaita. Miura saatuaan oven kokonaan auki ottaa aseensa seinustalta ja toteaa: -Että salaovi. Olisikohan kyseessä oikein pesä! Ida katsoo varovasti alas meneviä portaita ja tuumii: -Nyt voitaisiin hakea apuvoimia. Miura rehvakkaasti ottaa ensimmäisen askeleen portaisiin ja tuumii: -Hae vaan, jos haluat, mutta varkaasi voi päästä silloin karkuun. Ida vilkuilee taakseen ovelle, jossa ei vieläkään ole ketään ihmettelemässä: -Hitaita ihmisiä täällä. Luulisi jo jotakin alkaneen kiinnostaa. Miura jo katsellen tarkasti alas portaisiin tuumii: -Ei ne kauppiaat itse lähde tällaisia ihmettelemään. Kyläläiset ehkä voisivat tullakin..hm..siellä on kuitenkin vaan joku lähetetty linnakkeelle viemään sotilaille sanaa ja sitä rataa. Ida hiukan epäilevänä katselee alas portaisiin: -Suoraan pesään vai? Miura ottaen askeleen alaspäin toteaa: -Joo, ja ei niitä täällä paljoa ole. On näitä ennenkin koluttu. Ja nyt sitten, ei turhia puheita. Pariskunnan laskeutuessa alas kivisiä portaita puutolppien kannattamaan käytävään ei maan alla olekaan pimeää, koska seinustalla on yksi palava soihtu. Miura osoittaa miekkakädellään soihtua Idalle ja hiljaa kuiskii: -Kas, se oli kuin olikin soihtu. Ota sinä, kun sinulla on vapaita käsiä. Ida mitään sanomatta tarttuu soihtuun, jolloin samassa kuuluu ääni "twang" ja nuoli iskeytyy Miuran kilpeen kovalla voimalla. Tarkkaan katsoen voisi havaita, että jos Miura ei olisi seissyt tiellä, olisi nuoli osunut suoraan Idaan. Miura toteaa tilanteeseen edelleen kuiskaten: -Kas, se olikin ansa. No, ei se mitään. Soturi katkaisee miekallaan nuolen kilvestään poikki ja jää tihrustamaan alas portaisiin, jotka näyttäisivät loppuvan pieneen tasanteeseen. Mitään keskustelematta pari lähtee soturi edellä laskeutumaan alas kohti tasannetta, jonka päässä näyttäisi olevan jykevä metallinen ovi. Miura vilkaisee Idaa ja toteaa kuiskaten: -Olisikohan se lukossa! Ida tähän myös kuiskaten: -Voi olla, että tuosta ei mennä eteenpäin. Eihän siinä ole edes kahvaa. Molemmat lähestyvät oven viereen tarkastelemaan sitä, mutta ovesta ei todellakaan löydy edes kahvaa. Miura koskettelee kädellään jykevää rautaovea hiljaa Idalle kuiskien: -Pahalta näyttää. Siinä täytyy olla jokin salamekanismi tai salasana, taikka sitten sen saa auki vain toiselta puolelta. Ida valaisten ovea soihdulla hyvin läheltä tuumii: -Mitähän sitten tehdään? Miura ottaa askeleen taaksepäin ja toteaa ääneen: -Koetan edes! Kauhealla voimalla soturi ryntää potkaisten päin ovea Idan perääntyessä aavistuksen. Yllättäen hetkessä soturi meneekin ovesta läpi puisten säleiden lennellessä ja ääni, joka kuuluu haarniskoidun soturin tärähtäessä maahan toisella puolella ovea, herättäisi jo unisimmankin nukkujan. Ida katselee ihmeissään ehjää metallista ovea, josta törröttää puisia säleitä sieltä täältä esille. Toiselta puolelta sen sijaan Miura näkee oven hiukan toisin, sillä ovi on pelkkä hurera lautaovi, jossa on keskellä miehen mentävä aukko ja Ida näkyy selvästi toisella puolella ihmettelemässä asiaa. Miura toteaa ääneen Idalle: -Se on vain lautaovi. Sen kun kävelee läpi. Ida hiukan hätkähtää äänen kuuluessa toiselta puolelta, mutta sitten koettaa työntää kättään oven läpi, mikä onnistuu kuin tyhjää vain. Käden mentyä vasta hiukan ovesta läpi metalliovi vain lakkaa olemasta ja jäljelle jää vain hajoitettu puinen ovi, mihin Ida toteaa: -Taas illuusio. Miura keräillessään itseään ylös lattialta kysäisee: -Taas? Montako niitä on ollut jo? Ida vastaa tähän astuessaan läpi hajoitetusta ovesta: -No tuolla ylhäällä siinä maaluukussa oli pientä illuusiota. Täytynee varoa vastaisuudessa. Salaluukkuja voi olla paljonkin. Ida ja Miura katselevat eteenpäin hiukan levenevää käytävää, missä näyttäisi taas olevan soihtu seinällä. Käytävä on noin 5 metriä pitkä, kunnes se tekee suorakulmaisen mutkan oikealle. Vasemman puoleisessa kulmassa näyttäisi olevan puinen tuoli ja pöytä, joita soihtu valaisee, mutta huonekalujen lisäksi kulmassa ei ole mitään. Parin lähtiessä taas hitaasti eteenpäin alkaa kulman takaa kuulua haarniskoiden kilinää, jolloin Ida pysähtyy ja Miura alkaa katsella ympärilleen tilaa kuin etsien jotakin. Paikkassa ei kuitenkaan ole mitään, jonka taakse voisi piiloutua, joten soturi jää vain seisomaan taisteluvalmiudessa keskelle käytävää. Käytävään esille astuu kolme vahvasti haarniskoitua ja aseistettua soturia, jotka kuitenkaan eivät ole ihmisiä vaan vihreitä suomunaamaisia liskoja. Miura kohottaa hiukan asettaan ja kysyy vakaalla äänellä: -En ole teidänlaisianne koskaan nähnyt, mutta kysynpä nyt kuitenkin. Tästä on mennyt ihmisvaras hetki sitten. Oletteko nähneet häntä? Liskot katsovat toisiaan ja mitään sanomatta vetävät miekkansa tupesta esille. Yksi liskoista astuu eteen ja kaksi muuta jäävät aavistuksen hänestä taakse molemmille sivuille. Syntyy tilanne, jossa kumpikaan osapuoli ei liiku mihinkään. Miura punnitsee tilannetta mielessään ja hiukan liikuttelee miekkaansa ilmassa. Ida astuu hiukan taaksepäin soturista ja katselee ympärilleen käytävässä, jotta ei tule takaapäin yllätetyksi. Liskot eivät astu eteenpäin, mutta käytävän kulmaan ilmestyy juurikin tuo varas, joka oli vienyt Idan laukun. Hänellä on edelleen nahkahaarniska päällään, mutta varastettu nahkalaukku on vaihtunut viritettyyn jouseen. Varas puhuu: -Taisin hiukan ehkä sählätä johdattaessani teidät tänne, mutta en todellakaan olettanut teidän keksivän salaluukkua. Miura vastaa hiukan kilpensä asemaa tarkastaen jousiampujaa kohden: -Keksimme kuitenkin. Nyt, missä on varastettu pussi? Varas jatkaa jousellaan tähtäillen: -Voimakivet ovat nyt herrani omaisuutta, joten teillä ei ole enää täällä mitään tehtävää, sillä kuten näette, ette voi saada minua kiinni. Menkää siis täältä pois kun vielä voitte! Miura sanoo varkaalle: -Näitä sinun rumia kavereitako minun pitäisi pelätä? Varas tähtää jousellaan ja toteaa ampuessaan: -Tee mitä teet! Nuoli singahtaa kohti Miuraa osuen kuitenkin vain kilpeen. Miura syöksyy kohti ensimmäistä liskoa ja lyö erittäin täsmällisen lyönnin liskon päähän, mutta miekka halkaisee vain ilmaa. Miura lyö toisen ja kolmannenkin kerran, mutta liskot näyttävät olevan vai paikallaan olevia kuvajaisia. Nähdessään varkaan kadonneen kulmasta Miura huutaa nauraen: -Ha, teidän rumat soturinne ovat vain ilmaa! Tämän huudettuaan liskot vain lakkaavat olemasta ja kohdalla ei ole enää mitään. Miura jälleen katkaisee miekallaan nuolen kilvestään ja katsahtaa Idaa, joka lähestyy Miuraa sanoen: -Taas illusio. Saattaa olla, että täällä on vain Bokean illusioon kuuluva velho sekä tuo varas. Katsotaan nyt kuitenkin vielä. Miura toteaa myös: -Huomattavaa on myös, että olemme nähneet vain yhden illusion kerrallaan. Ida tähän: -Voi olla. Varas nyt kuitenkin pääsi taas karkuun. Miura toteaa lähtien varovaisesti kävelemään kohti kulmaa: -jep, eiköhän oteta kiinni. Miura edellä ja Ida perässä saapuvat varkaan takaa-ajajat käytävän kulmaan, jota Idan soihdun lisäksi valaisee myös käytävän kulmassa oleva soihtu. Huomattavasti kapenevaa käytävää edessäpäin valaisee useat soihdut ja käytävää näyttäisi jatkuvan kymmeniä metrejä eteenpäin, mutta ketään ei käytävässä enää näy. Yllättäen käytävässä noin viiden metrin päässä Idasta ja Miurasta putoaa käytävän katto alas ja maansortuma peittää käytävän tukkien mahdollisuuden päästä eteenpäin. Sortuma tapahtuu nopeasti ja ilman sen kummempia maan järkkymisiä tai tärähtelyitä ja pölyäkin nousee yllättävän vähän sortuman johdosta. Sortuman tälle puolelle jää vain yksi soihtu käytävään ja suurin osa näkyvästä käytävästä jää sortuman toiselle puolelle. Tämän nähdessään Miura toteaa: -Hm, mitenköhän on tämän kanssa. Miura laittaa miekan tuppeen ja noukkii maasta kiven. Ida katselee myös epäilevänä maasortumaa, mutta ei vielä ala tehdä mitään. Miura tuumii Idalle: -Kuka uskoo, että tuo on oikea maasortuma. Ida tähän: -No, koeta nyt sillä kivellä! Mitään sanomatta Miura heittää maasta noukkimansa kiven päin maasortumaa, mistä kivi lentää läpi ja kolahtaa johonkin toisella puolella. Tämän nähdessään Miura tuumii vetäen miekkansa jälleen esille: -Haa, ei meitä niin vaan huijata! Samassa sortuman läpi lentää nuoli hyvin läheltä Miuran päätä, mutta se ei osu kehenkään. Huomattuaan olevansa tulilinjalla Miura ryntää sortuman läpi itse, jolloin sortuma katoaa, mutta takana ei ole ketään. Kuitenkin käytävä, jonka piti jatkua kymmeniä metrejä eteenpäin suorana tekee yllättäen mutkan vasemmalle ja Miura törmää suoraan seinään, joka on kadonneen sortuman takana. Miura tärähtää maaseinään ja kilpi lentää kiveiselle lattialle kolahtaen. Ida seuraa nopeasti perässä maasortuman kadottua, mutta varasta ei näy enää missään. Ida virkkoo Miuralle: -Joo, ei meitä niin vaan huijata. Miura toipuessaan törmäyksestä tuumii: -Äh, missä minun kilpi on. Ida noukkii Miuran kilven lattialta ja ojentaa sen itseään kasaavalle soturille. Miura ottaa kilven ja vihaisesti katselee eteenpäin käytävää: -Kiitokset. Asetellessaan kilpeään käteensä Miura näyttää erittäin kiukustuneelta mutisten itsekseen: -Ja nyt sitten joku saa maksaa! Maanalainen käytävä tehtyään mutkan vasemmalle jatkuu eteenpäin muutamia metrejä suorana, jonka jälkeen on puinen ovi. Miura katsahtaa vielä Idaan päin ja mitään sanomatta alkaa harppoa päättäväisesti kohti ovea. Silmin nähden kiukustunut Miura pitkillä ja varomattomilla askeleilla lähestyy päättäväisesti ja varmasti kohti ovea, mutta juuri kun hän on pääsemässä ovelle, katoaa maa hänen toisen jalkansa alta kokonaan. Kuoppa lienee kovin syväkin, mutta vain Miuran vasen jalka putoaa kuoppaan. Kuopan seurauksena soturi kuitekin taas kaatuu maahan, mihin Miura toteaa: -Ei ei näin, täytyy koettaa nyt pitää pää kylmänä. Ida lähestyy Miuraa soihdun kanssa ja toteaa: -Maaillusio. Täytyy olle varovainen. Miura ei virko mitään, mutta kypärän alla saattaa olla pientä kiehumista havaittavissa. Nopeasti soturi kuitenkin saa itsensä ylös kuopasta ja kasaa itsensä jälleen taisteluvalmiiksi. Miura toteaa hiljaa itselleen: -Nyt minä pärjään. 4.Velho Soturi Miura ja kauniisti puettu hieno neito Ida seisovat puisen oven edustalla, minkä edessä käytävällä on noin miehen mentävä kuoppa, johon Miura juuri oli pudota. Miura katsahtaa Idaa ja sitten ovea, joka on tuiki tavallisen puuoven näköinen. Yllättäen kuopasta alkaa kuulua eläimellistä örinää, minkä seurauksena Ida perääntyy kuopan luota taaksepäin. Samassa esiin singahtaa juuri kuopan halkaisijan kokoinen karvainen peto hirmuisine hampaineen katselemaan ulos kuopasta. Ilman eri miettimisiä Miura huitaisee miekallaan petoa, mutta miekka jälleen tavoittaa vain ilmaa. Peto katoaa nopeasti ja Miura tuumii itsekseen: -Luulisi jo velhonkin ymmärtäneen, että hänen juttunsa ei enää tehoa. Ida saapuu paikalle tuumien: -Ei pidä aliarvioida. Hänellä voi olla vielä paljon hihassaan. Miura tuumii ja kääntyy tarkastelemaan ovea: -Hm Soturi tarttuu ovessa olevaan rengaskahvaan miekkakätensä sormilla ja hetken valmistauduttuaan tempaisee nopealla vedolla oven auki. Eteen aukeavassa hirsitolpin tuetussa soihduin valaistussa huoneessa on ensimmäisenä ilmestyksenä valtava punaisen värinen louhikäärme suurine hampaineen sihisemässä huoneen ovelle päin. Otus on niin valtava, että se täyttää suureksi osaksi koko noin 8 metriä halkaisijaltaan olevan ja noin 2.5 metriä korkean huoneen tilavuuden. Ötökän takana näyttää pääosin maaseinäisessä mutta osittain kiviseinäisessä huoneessa olevan hiukan koristellun puupöydän takana erikoisesti harmaaseen kaapuun puettu erittäin paljon velhoa muituttava vanhahko mies, joka lukee paperikääröstä juuri jotakin. Huoneen hirsin vuoratussa nurkassa on myös vuode, jossa velho ilmeisesti viettää yönsä. Seinillä on lisäksi joitakin puisia hyllyjä, joissa on erilaisia paksuja ja ohuita kirjoja sekä monenlaisia savisia ja lasisia purkkeja ja pulloja. Vaikka Miura ja Ida ovatkin jo nähneet kaiken tapaisia ilmestyksiä, värähdyttää luohikäärmeen näkeminen heitä suuresti. Kuitenkin hetken ihmeteltyään Miura toteaa pöydän ääressä olevalle miehelle: -Taas tämmöisiä. Etkö sinä koskaan väsy. Velho pudottaa paperin kädestään lattialle, jolloin louhikäärme katoaa ja hän virkkoo: -En minä koskaan väsy, sillä minä olen mestari-illusionisti ja minua kutsutaan Harmaajaksi, koska minä olen niin pätevä. Mitäpäs muuten piditte minun esityksestäni? Aika hyvä vai? Louhikäärmeen kadottua näkyy velhon pöydällä selkeästi Idan laukku, jonka sisältönä olleet kauniit läpikuultavat siniset ja vihreät kivet ovat leviteltynä pöydälle. Kivien lisäksi pöydällä on pieni vasara sekä lasinen levy pienessä telineessä. Jalokivensä pöydällä nähdessään Ida astuu sisälle huoneeseen ja huutaa osoittaen pöydälle: -Viis esityksistäsi, nuo voimakivet ovat minun! Harmaaja kohauttaa olkapäitään ja virkkoo: -Nämä kivet eivät ole sinun, eivätkä ne koskaan ole olleet sinun. Nämä kivet ovat kiltasi ja opettajasi Vetan Atorin omaisuutta ja sinä olet vain kuljettamassa niitä. Ida lähes keskeyttää Harmaajan kiivaalla vastahuudollaan: -Entä sitten, kiistätkö, ettei kivet ole minun vastuullani! Minun on saatava ne takaisin! Harmaaja tasaisesti vastaa: -Jos menetät kivet, on Vetan Atori sinulle hyvin hyvin vihainen ja ehkä lennät pois killastasi. Voit joutua lisäksi jopa tyrmään kuulusteltavaksi, kuten minun aikanaan kävi, mutta sinähän olet niin nuori, ettet tiedä näistä vanhoista asioista mitään. Ida hiukan tasaantuu ja hiukan ivallisesti kysyy velholta: -Pitäisikö minun sääliä sinua ja antaa kivet sinulle vai? Harmaaja hiukan välinpitämättömästi vastaa: -Tuskin, mutta sanonpa sinulle vain, että juuri Vetan Atori järjesti aikanaan minulle varkaan perään viemään minun kuljettamani kivet, jotta pääsisi minusta eroon killassa. Hän onnistui hankkimaan minulle erotuksen killasta väittämällä minun itse varastaneen kivet. Rikosta ei saatu todestettua sen paremmin, mutta minut erotettiin. Minä vannoin pahasti kostavani ja nyt on sen aika tullut. Kivet ovat minun kostoni väline, sillä näiden avulla saan tarvittavan voiman Atorin lyömiseen. Sinun ainoaksi valinnaksesi nyt jääkin, mitä herraa tahdot palvella tulevassa taistelussa. Ida hyvin epäluuloisena katsoo Harmaajaa ja vastaa hitaasti: -Väität Atorin olevan mätä. Miten voit todistaa sanasi? Harmaaja pudistaa päätään ja vastaa: -En kai oikein mitenkään, sillä tuskinpa kukaan asiasta vielä tietävä haluaa todistaa Atoria vastaan, sillä hänen asemansa on nykyisin kyseenalaistamattoman vahva Deinosanin killassa. Lienee kuitenkin totuus, ettei monikaan pääse koskaan korkeisiin asemiin missään väkevässä killassa tekemättä likaisia tekoja. Ei Atorikaan olisi päässyt, ellei hän olisi liannut kilpailijoitaan, sillä hän ei todellakaan ollut aikanaan pätevin meistä. Ida katsoo pöydällä olevia kiviä ja sitten velhoa, joka ilmekään värähtämättä seisoo pöytänsä takana. Hyvin lyhyen miettimistauon jälkeen Ida lausuu: -Minun näkemäni totuus on se, että sinä olet varastanut minulta jalokiviä ja minun tulee hankkia ne takaisin. Vetan Atoria en usko noin vähällä likaiseksi vallantavoittelijaksi. Harmaajan ilme ei värähdä ja hän edelleen vastaa tasaisesti: -En voi enempää todistaa, mutta sanojeni painoksi laitan vielä itseni. Sinä Ida olet kaunis nainen, joten pyydän sinua vaimokseni ja kumppanikseni taisteluun Atoria vastaan. Huomaat, että olen vanha mies, mutta minun omaisuuteni voi kattaa sen, mitä korkea ikäni jättää puuttumaan. Ida katsoo hetken kuin punnitakseen, mutta vastaa sitten tylysti: -Vaikka olenkin vielä naimaton, en voi suostua ehdotukseesi, sillä olen Atorin palveluksessa ja hänen uskollinen palvelijansa. -Miura mene ja ota kivet takaisin häneltä! Ilman lisäkäskyjä Miura ottaa askeleen kohti harmaata velhoa, joka nopeasti tarttuu pöydällä olevaan vasaraan sanoen kiireesti: -En voi enää perääntyä. Velho napauttaa vasarallaan pöydällä olevan lasilevyn rikki, jolloin huoneen nurkasta kuuluu hirmuisen pedon karjahdus ja esille astuu rumaakin rumempi hiukan Miuraa pidempi peikko miekkaa koholla pidellen. Miura hiukan vaistomaisesti hätkähtää, mutta virkkoo sitten: -Ja kuka uskoo tuohon! Peikko lähenee Miuraa ja päästyään riittävän lähelle lyö miekallaan kohti Miuran päätä. Vaikka Miura ei uskokaan näkemäänsä, nostaa hän kilpensä lyönnin eteen, mikä osoittautuu viisaaksi valinnaksi, sillä lyönti läjähtää kilpeen täydellä voimalla. Huomatessaan kuvajaisen olevankin oikea Miuran ilme muuttuu aavistuksen ivallisesta aavistuksen vihaiseksi ja täsmällinen miekansivallus pudottaa peikon uskomattoman ruman pään kiviselle lattialle. Yllätykseksi likaiselle lattialle ei kuitenkaan putoa peikon pää ja ruumis, vaan Idan laukun varastaneen ihmisvarkaan pää ja ruumis, jotka vain näyttivät voimallisen illusion vaikutuksesta peikolta. Varkaan pudottua lattialle myös taka-alalla oleva Ida toimii ja sinkoaa vaatteistaan kaivamansa pienen tikarin päin Harmaajaa, jonka kuitenkaan ei tarvitse edes väistää välttääkseen ohi seinään kolahtavaa tikaria. Miura huudahtaen lähtee etenemään kohti harmaata velhoa: -Valhepelle! Harmaaja naurahtaa ja läpäyttää käsiään kahdesti, jolloin Ida kaatuu lattialle nukkuvana, mutta Miura vain pysähtyy paikalleen mietteliäänä. Harmaajan kasvoille ilmestyy huolestunut ilme, kun Miura ei näytäkään kaatuvan lattialle Idan tavoin, vaan vain haukottelee ehkä hiukan typerän näköisenä tuumien: -Niin, mitäpäs minun taas pitikään tehdä?! Nopeasti ajatukset muuttuvat jälleen kirkkaiksi ja opealla sivalluksella Miuran miekka sivaltaa Harmaaseen kaapuun pukeutuneen velhon kaulan poikki. 5.Matkaajat Soihduin valaistussa velhon huoneessa on kivisellä lattialla harmaakaapuinen päänsä menettänyt velho sekä nahkahaarniskainen päänsä menettänyt varas. Lattialla on myös kauniisti puettu hieno nainen, jonka pää näyttäisi vastoin huoneen muotia olevan kuitenkin paikallaan. Ainoa huoneessa omilla jaloillaan seisova on soturi Miura, jonka miekan terästä vielä kahden uhrin veri valuu hiljalleen likaiselle kivilattialle. Ei liene kovin mielekästä edes tarkastaa, olisiko pöydän taakse kaatunut velho vielä hengissä, koska hänen päänsä on vierähtänyt jo huoneen nurkkaan, joten Miura kääntyy kohti Idaa ja tokaisee lattialla nukkuvalle neidolle: -Etköhän heräilisi jo. Juhlat taitaa olla loppu, kun isäntäkin kuoli. Ida ei näytä heräävän, vaan edelleen makaa liikkumattomana. Miura ottaa askeleen kohti Idaa, kun samassa huoneen ovelle ilmestyy muutama sotilas, joiden takana kurkkii hienosti puettu kauppias, joka nähdessään Miuran haltioituneena toteaa: -Täällähän te olette! Nähdessään lattialla makaavan Idan hän kauhistuneena nopeasti kiirehtii auttamaan neitoa puhellen nopeasti: -Voi hirveä, mitä teille on tapahtunut. Oletteko te kunnossa, vastatkaa minulle. Kun kauppias hiukan ravistaa Idaa, tämä herää ja avaa silmänsä. Kauppias alkaa tästä hirmuisen puhetulvan, kuten kauppialla toimankuvansa puolesta usein saattaa olla tapana: -Voi taivaille kiitos, te olette kunnossa. Ette tiedä, kuinka minä pelästyin, että teille olisi sattunut jotakin. Teidän kyllä tulisi katsoa tarkemmin, mihin itsenne saatatte. Ida ei vielä vastaa mitään, mutta kauppiaan katse osuu seuraavaksi päänsä menettäneeseen varkaaseen, jonka ruumista yksi sotureista miekallaan tökkii. Tähän kauppias toteaa hiukan kauhistuneena: -Hoo, ja paha sai palkkansa. Siinä näkee, kuinka varkaille käy. Varkaan tie on lyhyt, mutta kivinen. Kauppias auttaa Idan ylös likaiselta lattialta ja varovaisesti nenäliinallaan pyyhkii likaa Idan käsivarsista, mutta varoo hienovaraisesti muutoin koskettelemasta neitoa: -Mutta pääasia on kuitenkin, että te olette kunnossa. Jos olette matkalla Vardakoviin, niin ehdotan vakavasti, että jatkatte matkaanne minun seurueessani. Näin matkanne olisi ainakin paljon turvallisempi, eikä meidänkään seurueessa lisävoima koskaan olisi liikaa, vaikka miellä onkin jo valmiiksi useita sotureita turvanamme. Tähän Miura ottaen askeleen kohti kauppiasta vakaasti toteaa: -Ja missäköhän soturinne olivat, kun me jahtasimme varasta pitkin tätä luolaa!? Kauppias päästäen Idan kädestä irti hiukan ojentaa ruumistaan ja katsoo Miuraa hiukan kuin ylhäältä tokaisten: -Soturini olivat vartioimassa lastini purkua laitureilla, eivätkä näin ollen ehtineet mukaan jahtiin. Yksi soturi, joka oli mukanani majatalolla, lähetin hakemaan linnoituksen sotureita apuun. Uskokaa minua, kun sanon, että minä tein parhaani. Tämän kuultuaan Miura hiukan mutristaa suutaan ja pudistaa päätään, eikä vaivaudu enempää kyselemään kauppiaalta, joka näyttää enemmän olevan kiinnostunut Idan kanssa seurustelusta. Sen sijaan Miura kääntyy katsomaan pöydän takana olevaa soturia, joka kääntelee miekallaan lattialla olevaa velhon ruumista. Miura toteaa soturille: -Tuo kaveri oli sitten ilkeä vastus. Soturi katsahtaa Miuraa ja toteaa tähän: -Uskon sen, mutta jalokiviä näyttäisi riittävän. Soturi osoittaa päydällä olevia jalokiviä, jolloin Miura kohottaa kulmiaan todeten nopeasti: -Niin, ne taitavat olla Idan. Ida muistaa jalokivensä pöydällä ja nopean töykeästi hän jättää kauppiaan, jolla vielä lause jää kesken yhteisen matkan turvallisuuden tärkeyden selvityksestä. Hiukan vielä pyörryksissä olevan näköisenä Ida saapuu pöydän ääreen kauppiaan seuratessa hitaan arvokkaasti perässä. Soturi pöydän takana toteaa: -Kivet ovat selvästi otettu tuosta nahkalaukusta, koska niitä on siinä sisällä vielä joitakin. Jos oikein ymmärsin tämän kauppias Jatonan puheesta, varastettiin sinulta juuri tällainen laukku. Miura nopeasti toteaa: -Pitää paikkansa. Ida nojaten pöytään hiukan sekavana hitaasti puhuu: -Kyllä. Kivet ovat minun. Jos teille sopii otan ne nyt mukaani. Soturi hiukan päätään pudistaa ja toteaa: -Mikäli te herra Jatonan todistatte asian oikeaksi. Kauppias Jatonan saapuu arvokkain askelin pöydän ääreen ja katsoo lempeästi Idaa todeten: -Minä todistan, että tämä laukku varastettiin tältä neidolta juuri tuolla pihalla ja mies, joka sen teki, makaa nyt vailla päätään tuolla lattialla. Soturi tähän: -Selvä. Ottakaa kivet, mutta älkää koskeko mihinkään muuhun, sillä luulen, että joudumme tarkastelemaan paikkaa vielä tarkemmin. Ida hiukan sekaisen näköisenä alkaa koota jalokiviään pöydältä takaisin nahkaiseen laukkuunsa Miuran todetessa: -Jaaha. Niin kuin minä sanoin, et sinä minulle turhaan maksa. Ida edelleen kasaillessaan jalokiviään unenpöpperöisen näköisenä hiukset hiukan hajallaan vastaa Miuralle: -Niin niin. En toki. Sanon kyllä, että voisimme jatkaakin matkaamme tämän kauppiaan seurana, mutta matkamme ei ole Vardakoviin, vaan etelään, joten jatkamme kaksin. Jatonan kuulee tämän ja lämpimästi toteaa: -Voi, tämä on surullista kuulla, mutta ehkä me sitten toisen kerran matkaamme yhtenä seurueena. Sallikaa minun kuitenkin saattaa teidät vielä pois tästä likaisesta pesästä. Ida saa laukkunsa täytettyä jalokivistään ja hiukan hymyillen toteaa kauppiaalle laukkunsa nyörejä solmiessaan: -Tottahan toki.