Rajakatse 92
| Versio 1 |
Nykyinen sivu |
Syksyisenä päivänä Derecas-papiston arvovaltaista väkeä oli saapunut Rajakatseeseen. Paikalla olivat Vuoriniityn temppeliherra Artamon sekä Vuoriniityn maakunnan lähettiläs pappi Otviz. Todella korkeita herroja siis; paljon korkeampia, kuin paikkallinen väki edes ymmärsi; paikalliset luulivat heitä tavallisiksi papeiksi. Artamonilla ja Otvizilla oli ilmoitettavaa: heillä oli hallussaan edesmenneen Rajakatseen linnakkeen linnanherra Wilhardin testamentti. Paikalla oli kaksi henkilöä, jotka uskoivat olevansa tuossa testamentissa, ehkä. Toinen oli Wilhardin veljentytär Mare ja toinen oli kauppias Bruno Silavikkaan palvelija Juukko Jouppi, joka väitti olevansa Wilhardin avioton poika. Papisto tunnusti Artamonin suulla Juukon heti Wilhardin pojaksi. Rajakatseelaisten aikaisemmat luulot, että jo kauan sitten vaimonsa menettäneellä Wilhardilla ei olisi ollut jälkeläisiä, osoittautuivat siis virheellisiksi. Testamentti luettiin sitten. Veljentytär Mare sai suurimman osan varsin suuresta omaisuudesta. Juukko sai osuuden kauppalaivasta, mikä ei ole mitätön omaisuus sekään. Mahtaako palvelijalla olla mitään taitoa hyötyä tästä perinnöstä, vai myykö hän osuutensa kiireen vilkkaa pois? Hänen isäntäänsä tuo perintö varmasti ainakin kiinnostaisi. Wilhardilla oli vielä yksi temppu hihassaan jäljellä. Pappi Turo ilmoitti, että Wilhard oli tehnyt kartan rahakätköstä ja testamentti lupasi, että rahahkätkön sisältö jaetaan kaikkien heidän kesken, jotka kätkön löytävät. Kartta ei kuitenkaan veisi suoraan rahojen luo, vaan vasta useamman välietapin kautta. "Joukkoon saa liittyä, kuka tahtoo. Takaisin saa aina kääntyä, mutta jos jätät joukon kerran, niin uudelleen ei voi liittyä", Turo julisti. Matkaan lähti alun perin parinkymmenen hengen joukko. Moni tosin epäili, että tämä olisi vain joku Wilhardin kepponen, eikä perillä mitään rahaa olisi, vaan pelkkä ruma piirustus tai jotain. Matka osoittautui joka tapauksessa pitkäksi, ja väkeä alkoi pian tippua pois etsijöistä. Tavernalla pyöri uutta väkeä, joka herätti huomiota. Pahennusta herätti Vuoriniityn uusi pyöveli Harmo vaimoineen. Olivat oikein verenpunaisiin vaatteisiin pukeutuneet, kuinka sopivaa. |
Syksyisenä päivänä Derecas-papiston arvovaltaista väkeä oli saapunut Rajakatseeseen. Paikalla olivat Vuoriniityn temppeliherra Artamon sekä Vuoriniityn maakunnan lähettiläs pappi Otviz. Todella korkeita herroja siis; paljon korkeampia, kuin paikkallinen väki edes ymmärsi; paikalliset luulivat heitä tavallisiksi papeiksi. Artamonilla ja Otvizilla oli ilmoitettavaa: heillä oli hallussaan edesmenneen Rajakatseen linnakkeen linnanherra Wilhardin testamentti. Paikalla oli kaksi henkilöä, jotka uskoivat olevansa tuossa testamentissa, ehkä. Toinen oli Wilhardin veljentytär Mare ja toinen oli kauppias Bruno Silavikkaan palvelija Juukko Jouppi, joka väitti olevansa Wilhardin avioton poika. Papisto tunnusti Artamonin suulla Juukon heti Wilhardin pojaksi. Rajakatseelaisten aikaisemmat luulot, että jo kauan sitten vaimonsa menettäneellä Wilhardilla ei olisi ollut jälkeläisiä, osoittautuivat siis virheellisiksi. Testamentti luettiin sitten. Veljentytär Mare sai suurimman osan varsin suuresta omaisuudesta. Juukko sai osuuden kauppalaivasta, mikä ei ole mitätön omaisuus sekään. Mahtaako palvelijalla olla mitään taitoa hyötyä tästä perinnöstä, vai myykö hän osuutensa kiireen vilkkaa pois? Hänen isäntäänsä tuo perintö varmasti ainakin kiinnostaisi. Wilhardilla oli vielä yksi temppu hihassaan jäljellä. Pappi Turo ilmoitti, että Wilhard oli tehnyt kartan rahakätköstä ja testamentti lupasi, että rahahkätkön sisältö jaetaan kaikkien heidän kesken, jotka kätkön löytävät. Kartta ei kuitenkaan veisi suoraan rahojen luo, vaan vasta useamman välietapin kautta. "Joukkoon saa liittyä, kuka tahtoo. Takaisin saa aina kääntyä, mutta jos jätät joukon kerran, niin uudelleen ei voi liittyä", Turo julisti. Matkaan lähti alun perin parinkymmenen hengen joukko. Moni tosin epäili, että tämä olisi vain joku Wilhardin kepponen, eikä perillä mitään rahaa olisi, vaan pelkkä ruma piirustus tai jotain. Matka osoittautui joka tapauksessa pitkäksi, ja väkeä alkoi pian tippua pois etsijöistä. Tavernalla pyöri uutta väkeä, joka herätti huomiota. Pahennusta herätti Vuoriniityn uusi pyöveli Harmo vaimoineen. Olivat oikein verenpunaisiin vaatteisiin pukeutuneet, kuinka sopivaa. |
| Väki kiersi tuon parsikunnan kaukaa, etteivät syntisten verien veriroiskeet |
Väki kiersi tuon pariskunnan kaukaa, etteivät syntisten verien veriroiskeet |
| tartu. Juoruja aiheutti myös Katti Kultakääty -niminen nainen, joka kehuskeli olevansa kurtisaani Hurjaviinistä. Että kehtasi oikein ylpeillä! Joku Deinosan-mestari oli kuulemma tilannut hänet Vuoriniityn maakuntaan asti Hurjanviinin kaupungista. Tuleekohan näistä puheista seuraamuksia? Eihän tuo nyt kunniallista toimintaa ole, kummaltakaan. Tavernalla oli rauhallista, mutta yhdessä vaiheessa rauha särkyi. Etsijät olivat olleet poissa jo varmaan kolmatta tuntia, joskin moni oli palannut takaisin tavernalle. Äkkiarvaamatta tavernan nurkalta alkoi saapua aseistettua väkeä: yksi nainen ja kolme miestä. Tavernalla oli vain kaksi vartiosotilasta. Tunkeilijat hajaantuivat. Kolme lähestyi nuotiokatosta yhden jäädessä kauemmas tovereistaan. Kaksi sotilasta kävivät yhdessä joukkion naisen kimppuun, joka oli erkaantunut tovereistaan. Tällä välin kauppias Bruno yritti yksin pitää kolmea tunkeilijaa poissa nuotiokatoksesta, joka oli täynnä aseettomia. Bruno sai miekaniskun selkäänsä ja vajosi maahan. Kolme rosvoa piirittivät Brunon ja huusivat murtavalla mahtivuorella heillä olevan panttivangin. Uhkasivat tappaa vangin, ellei väki peräänny. Uhkaukset eivät tehonneet, eivät lainkaan. Vartiosotilaat jatkoivat naisen jahtaamista ja tappoivat hänet. Rosvot epäröivät. Puuseppä Petrus ja tavernan oma vartija Kauko onnistuivat tällöin käymään yllättäen roistojen kimppuun. Tästä huolimatta yksi rosvoista onnistui lyömään miekkansa kohti haavoittuneen Brunon kaulaa. Isku ei osunut kaulaan vaan leukaan aiheuttaen pahaa jälkeä, mutta Bruno sai pitää päänsä. Rosvot olivat kaikki kuolleita. Kauppias Bruno oli, ihme kyllä, yhä hengissä. Onneksi pappi Serpent oli välittömästi parantamassa häntä, samoin kaksi haavuria. Kauppias selvisi siis hengissä, mutta nähtäväksi jää, millaiset jäljet hänen kasvoihinsa jäi tästä vierailusta. Viimeisetkin aarteenmetsästäjät ja pappi Turo palasivat lopulta takaisin. He kuuntekivat kauhuissaan, mitä tavernalla oli tällä välin tapahtunut. Neljä etsijää: isäntä Naali ja renki Emrik sekä pyykkärit Ruusu ja Alisa olivat jaksaneet kulkea metsiä ristiin rastiin neljättä tuntia. Pappi Turo oli sitten yhtäkkiä ilmoittanut, että nyt rahat voidaan jakaa. Rahat olivat todellisuudessa linnakkeella, ja jokainen näin kauan jaksanut sai 250 kuparia. Todella hyvä saavutus kyllä, mutta mitä peliä pappi Turo oikein oli pelannut? Oliko tämä metsäretki ollut hänen oma ajatuksensa, vai oliko se todella ohjeistettu testamentissa? Oliko vaatimuksena ollut, että neljä saa jäädä jäljelle, vai oliko tämä Turon päätettävissä? Rahat saaneet olivat tietenkin iloisia, mutta muut jäivät kyräilemään. Illan päätteeksi piti vielä selvittää Kempuran ja seppä Armas Tenukuvun väklinen veto. Tenukupu oli väittänyt, että hän oppisi parissa kuunkierrossa soittamaan luutulla kaksi kappaletta: Kaarlolaulun ja Hurjaviiniläisen serenadin. Kun soittamisen aika tuli, Kaarlo antoi Tenukuvulle luutun, jota hän oli esitellyt tavernan väelle jo aikaisemmin. Se oli aivan surkeassa kunnossa ja puolet kielistäkin puuttui. Tenukupu hermostui ja löi luutun saman tien murskaksi nuotiokatoksen kulmaan. Kaarlo nauroi ja haki sitten tavernassa pidetyn luutun, joka oli ehjä. Väki halusi esityksen lavalle ja niin Savihaara, Armas luuttuineen ja Kempura rumpuineen menivät lavalle. Kyllä soitto sitten kajahti ja laulu kaukui, ihan hyvin jopa. Kaarlo tunnusti, että Armas oli voittanut vedon. Tenukupu sai siis 100 kuparia Kaarlolta. |
tartu. Juoruja aiheutti myös Katti Kultakääty -niminen nainen, joka kehuskeli olevansa kurtisaani Hurjaviinistä. Että kehtasi oikein ylpeillä! Joku Deinosan-mestari oli kuulemma tilannut hänet Vuoriniityn maakuntaan asti Hurjanviinin kaupungista. Tuleekohan näistä puheista seuraamuksia? Eihän tuo nyt kunniallista toimintaa ole, kummaltakaan. Tavernalla oli rauhallista, mutta yhdessä vaiheessa rauha särkyi. Etsijät olivat olleet poissa jo varmaan kolmatta tuntia, joskin moni oli palannut takaisin tavernalle. Äkkiarvaamatta tavernan nurkalta alkoi saapua aseistettua väkeä: yksi nainen ja kolme miestä. Tavernalla oli vain kaksi vartiosotilasta. Tunkeilijat hajaantuivat. Kolme lähestyi nuotiokatosta yhden jäädessä kauemmas tovereistaan. Kaksi sotilasta kävivät yhdessä joukkion naisen kimppuun, joka oli erkaantunut tovereistaan. Tällä välin kauppias Bruno yritti yksin pitää kolmea tunkeilijaa poissa nuotiokatoksesta, joka oli täynnä aseettomia. Bruno sai miekaniskun selkäänsä ja vajosi maahan. Kolme rosvoa piirittivät Brunon ja huusivat murtavalla mahtivuorella heillä olevan panttivangin. Uhkasivat tappaa vangin, ellei väki peräänny. Uhkaukset eivät tehonneet, eivät lainkaan. Vartiosotilaat jatkoivat naisen jahtaamista ja tappoivat hänet. Rosvot epäröivät. Puuseppä Petrus ja tavernan oma vartija Kauko onnistuivat tällöin käymään yllättäen roistojen kimppuun. Tästä huolimatta yksi rosvoista onnistui lyömään miekkansa kohti haavoittuneen Brunon kaulaa. Isku ei osunut kaulaan vaan leukaan aiheuttaen pahaa jälkeä, mutta Bruno sai pitää päänsä. Rosvot olivat kaikki kuolleita. Kauppias Bruno oli, ihme kyllä, yhä hengissä. Onneksi pappi Serpent oli välittömästi parantamassa häntä, samoin kaksi haavuria. Kauppias selvisi siis hengissä, mutta nähtäväksi jää, millaiset jäljet hänen kasvoihinsa jäi tästä vierailusta. Viimeisetkin aarteenmetsästäjät ja pappi Turo palasivat lopulta takaisin. He kuuntekivat kauhuissaan, mitä tavernalla oli tällä välin tapahtunut. Neljä etsijää: isäntä Naali ja renki Emrik sekä pyykkärit Ruusu ja Alisa olivat jaksaneet kulkea metsiä ristiin rastiin neljättä tuntia. Pappi Turo oli sitten yhtäkkiä ilmoittanut, että nyt rahat voidaan jakaa. Rahat olivat todellisuudessa linnakkeella, ja jokainen näin kauan jaksanut sai 250 kuparia. Todella hyvä saavutus kyllä, mutta mitä peliä pappi Turo oikein oli pelannut? Oliko tämä metsäretki ollut hänen oma ajatuksensa, vai oliko se todella ohjeistettu testamentissa? Oliko vaatimuksena ollut, että neljä saa jäädä jäljelle, vai oliko tämä Turon päätettävissä? Rahat saaneet olivat tietenkin iloisia, mutta muut jäivät kyräilemään. Illan päätteeksi piti vielä selvittää Kempuran ja seppä Armas Tenukuvun väklinen veto. Tenukupu oli väittänyt, että hän oppisi parissa kuunkierrossa soittamaan luutulla kaksi kappaletta: Kaarlolaulun ja Hurjaviiniläisen serenadin. Kun soittamisen aika tuli, Kaarlo antoi Tenukuvulle luutun, jota hän oli esitellyt tavernan väelle jo aikaisemmin. Se oli aivan surkeassa kunnossa ja puolet kielistäkin puuttui. Tenukupu hermostui ja löi luutun saman tien murskaksi nuotiokatoksen kulmaan. Kaarlo nauroi ja haki sitten tavernassa pidetyn luutun, joka oli ehjä. Väki halusi esityksen lavalle ja niin Savihaara, Armas luuttuineen ja Kempura rumpuineen menivät lavalle. Kyllä soitto sitten kajahti ja laulu kaukui, ihan hyvin jopa. Kaarlo tunnusti, että Armas oli voittanut vedon. Tenukupu sai siis 100 kuparia Kaarlolta. |