Iida ja Miura II

Kirjoitettu 8-97
Juha Pere
Rajakatse Fantasia ry

Aika Rajakatsemaailmassa on vuosi 456. Tarina on suoraa jatkoa edelliseen tarinaan, mutta tarinat muodostavat oman kokonaisuutensa.



Ida Ja Miura, Osa 2





0.Tilannekatsaus

Ida on hieno nuori nainen matkalla Vardakovin kaupungista etelään Taltaran
kaupunkiin Nohvatovin kuningaskunnassa. Hän on palkannut suojelijakseen
soturin nimeltään Miura, joka juuri Nohvatovin Bokean-kylässä tappoi
Bokean illusioon kuuluvan velhon, joka yritti anastaa Idalta
tämän kuljettamat arvokkaat jalokivet. Näitä jalokiviä kutsutaan myös
voimakiviksi, joiden käsittelyyn on erikoistunut useita kiltoja, kuten
esim. Deinosan velhokilta, johon myös Ida kuuluu, vaikkakin on vasta
hyvin tuore tapaus siellä. Tehtävän kuljettaa voimakiviä Taltaraan
Ida on saanut Deinosanin Vardakovin alueen johtajalta Vetan Atorilta.
Vaikka Deinosanin kilta on myös Vardakovissa olemassa, on se pääasiassa
Mahtivuoren alueella toimiva kilta ja vasta hiljattain siirtynyt
myös Nohvatovin puolelle toimimaan.


1.Puhetta kivistä

Hieno nuori nainen sekä vahvasti haarniskoitu risupartainen soturi ovat
ratsain matkalla etelään Nohvatovin puolen Bokean kylästä Nohvatovin
kaupungin kautta Taltaran kaupunkiin, johon kuitenkin on matkaa vielä
hyvin monen päivän edestä. Soturilla on sylissään pieni puinen tynnyri ja
kädessään hänellä on savimuki, josta hän aika-ajoin nappailee hörpyn jos
kaksikin. Neito ryyppäämisen sijaan katselee tarkkaavaisesti ympärilleen
metsän siimekseen, jonka läpi tie kyseisellä hetkellä on menossa. Ympäröivä
metsä näyttäisi koostuvan sekä havu- että lehtipuista ja on paikka paikoin
hyvinkin tiheää ja risukkoista. Tie sen sijaan on asiallisen hyvä ja
selvästikin siitä huomaa useiden kärryjen ja ratsujen kulkeneen lähiaikoina.
Yllättäen aivan ilman mitään erillistä tapahtumaa alkaa Idan nahkaisesta
olkalaukusta kuulua ääni:
-Ida hoi, ota minut esille! Ho-hoi...Idaa...
Ida hiukan pelästyy, mutta ei sitten suuremmin ihmettele asiaa, vaan alkaa
availla nahkalaukun nyörejä. Myöskään Idan hevonen ei näytä mitenkään
pelästyneeltä, mutta Miuran hevoinen sen sijaan vaikuttaa hiukan
hermostuneelta. Myöskin Miura itse katselee hyvin kiinnostuneena Idan
laukkua, josta erikoinen huutelu kuului. Koska laukun nyörien avaaminen
ei suju aivan hetkessä, jatkuu huutelu Idan vielä avatessa laukkuaan:
-Idaa, avaa lukku! Idaa, hoi...
Pian Ida saa laukun auki ja ottaa sieltä esille noin sentin halkaisijaltaan
olevan vihreän kiven, jonka sisällä näyttäisi olevan jotakin liikkuvaa
sekasotkua. Nopeasti liike loppuu ja esille kivestä loikkaa noin
kymmensenttinen kiiltävä miehen kuvajainen, joka maahan osuessaan kasvaa
normaalin miehen kokoiseksi läpikuultavaksi kuvajaiseksi, joka selvästi
esittää vanhemman puoleista velhoa. Välittömästi kasvettuaan oikean
kokoiseksi velho oikeisee itsensä ja virkkoo:
-Hyvää päivää hyvä herrasväki. Sinulle Miura tiedoksi, että minä olen
tietysti Vetan Atorin kuva... he he... siis vain kuva, Itse olen
luonnollisesti edelleen Vardakovissa, mutta tämän ihmeellisen taidon
ansiosta voin nähdä teidän kuvajaiseni silmin ja kuulla kuvajaiseni
korvin ja puhua kuvajaiseni suulla. Eikös olekin mahtavaa! Ja sinulta
kaunis Ida kysyn, mitäs pidit sisääntulosta?
Ida hymyilee ja vastaa:
-Ihan toimiva, mutta eikös sinun pitänyt ottaa yhteyttä vain hätätapauksessa?
Velho nostaa kulmakarvojaan ja hymyilee arvoituksellisesti:
-Aivan aivan...siis hätätilanteesta ei aivan ole kysymys, mutta tarvitsen
välttämättä vahvistuksen tapahtumille, joista olen saanut tiedon.
Siispä - kohtasitteko te Harmaajan eli mikäs hänen oikea nimensä olikaan...
Lantara, jotakin sinne päin se oli...ja onko Harmaaja nyt tosiaankin
kuollut, kuten sain kuulla?
Ida vastaa asialliseen sävyyn Miuran katsellessa sivulleen puustoon:
-Kyllä Harmaaja on kuollut. Hän yritti varastaa kuljettamani kivet,
mutta menetti sitten apureineen henkensä.
Vetan Atori huudahtaa riemiussaan:
-Erinomaista toimintaa! Arvasin, että voin luottaa sinuun Ida tässä
tehtävässä.
Ida katsahtaa Miuraan, joka ei juuri näytä haluavan osaansa kunniasta:
-Kiitos kuuluu tälle Miuralle tässä, jonka otin suojelijakseni matkalle.
Itse tuskin olisin yksin saanut kiviä takaisin.
Miura vaatimattomana toteaa:
-No joo - kysy nyt Ida sitten siitä, mitä Harmaaja väitti!
Ida alkaa visaisen kyselynsä:
-Aivan, Harmaaja väitti olleensa joskus Deinosanin killassa ja saaneensa
erotuksen, koska sinä laitoit hänelle varkaan perään ja väitit sitten
hänen itse varastaneen kivet. Miten on totuus?
Vetan Atori mutristaa suutaan liioitellusti ja partaansa muutaman
kerran sivellen vastaa:
-Niin, ei hän ihan kokonaan valehdellutkaan. Siis totuus oli oikeasti se,
että eräs varas, joka sittemmin saatiin kiinni, mutta kuoli kiinnioton
yhteydessä, varasti Lantaralta voimakivipussin. Lantara oli todennäköinen
seuraaja Vardakovissa olevan Deinosanin killan johtoon vanhan johtajan
vetäytyessä korkean iän vuoksi. Nyt minä näin mahdollisuuteni ja väitin
Lantaraa varkaaksi, vaikka en oikeastaan tiennyt asian oikeaa laitaa.
Itse asiassa en tiedä vieläkään, koska todistusaineistoja ei ollut ja
koska varaskin kuoli ennen kuulemistaan. Lantara erotettiin ja näin ollen
minä tulin seuraavaksi ehdolle tämän pikkupuodin johtoon edellisen
johtajan vetäytyessä. Minusta tuli sittemmin Vardakovin Deinosankillan
johtaja ja Lantara muutti nimensä Harmaajaksi, koska liittyi Bokean
illusioon, missä hän sittemmin menestyikin hyvin. Minä uskallan
jo tämän kertoakin, koska tapahtumasta on jo aikaa ja rikokseni oli
niin pieni, kun olla voi. Itse asiassa minähän vain syytin häntä asiasta,
mihin hän todennäköisesti olisi ollut syypää, vaikkakaan en asiaa
varmasti tiennyt.
Miura aavistuksen nyökyttää päätään aivan kuin asia ei hänelle kuuluisi,
mutta Ida mietteliäänä toteaa vielä:
-Hm, totuus...Harmaaja oli valmis voimakkaaseen kostoon ja hän vielä
kosi minua puolisokseen ja taisteluun sinua vastaan.
Vetan Atori hiukan kääntää päätään ja katsoo hiukan alta kulman Idaa
sanoen vakavana:
-Varmaankaa et suostunut, koska siten tapoitte Harmaajan?
Ida naurahtaen toteaa:
-En todellakaan suostunut, vaikka tuskin hän olisi ollut ihan huonokaan
vaihtoehto.
Vetan Atori hiukan menee vaikeamman oloiseksi ja hieroo hiukan käsiään:
-Niin Ida, oikeastaan syyni, miksi otin yhteyttä on se, että killassa
emme koskaan voi keskustella oikein rauhassa.
Ida katsoo takaisin hiukan kysyvästi, mutta sitten ei kuitenkaan sano
vielä mitään. Vetan Atori jatkaa:
-Lähtiessäsi tälle matkalle ajattelin jo kysyä, mutta en sitten saanut
tilaisuutta, mutta nyt täällä voinen kysyä vielä...Ida, vaikka olenkin
jo ikääntyvä mies, pyydän sinua vaimokseni.
Ida katsoo tarkkaavaisesti ja valitsee sanansa tarkkaan:
-Vetan kiltti. Pyyntösi on kovin kaunis, mutta tässä tilanteessa en ole
nyt valmis ajattelemaan moisia ajatuksia, kuten avioliittoa. Minä tarvitsen
aikaa selvittääkseni omia ajatusmaailmoitani, ennen kuin voin tehdä näinkin
vaativan päätöksen.
Velho menee synkän näköiseksi, mutta sitten mies oikeisee itsensä reipaasti
ja toteaa jälleen iloisesti:
-Niin, semmoista sattuu, mutta pitää sitä kysyä, jos aikoo saada.
Hm...ei muuta kuin näkemisiin!
Ennen kuin Ida tai Miura ehtii mitään sanoa häviää kuvajainen, eikä
paikalle jää mitään muistuttamaan Vetan Atorin kuvajaisen olleen paikalla.
Ilmiön kadottua Miura toteaa:
-Kaikkea sitä joutuu näkemään.
Ida katsahtaa Miuraa ja toteaa:
-No, tämä nyt ei ollut mitenkään vielä kauhean voimallista tai
ihmeellistä.
Miura ottaen hörpyn mukistaan toteaa:
-Sanoitpa nyt kuitenkin aika nätisti hänelle "ei". Harmaajalle riitti
pelkkä "ei" ja jos minä kysyisin, voisit sitten varmaan toivottaa
hyvää matkaa suohon.
Ida hiukan loukkaantuneena toteaa:
-Minä tiedän, miten hienon naisen tulee käyttäytyä, sitä paitsi sinä
et ole kysynyt!
Miura katsoen Idaa pitempään toteaa:
-En ole, sillä on olemassa sääntö yksi: jos olet palkattu suojelemaan
jotakuta, älä vehtaa hänen kanssaan.
Keskustelu voisi käydä kiivaammaksikin, mutta tämän keskeyttää vielä
Idan kädessä olevan kiven välähdys. Jälleen kiveen ilmestyy erikoista
liikettä ja kivestä ponnistaa esille noin kymmensenttinen mies. Kuvajainen
jälleen kasvaa täyteen mittaansa osuessaan maahan. Tällä kertaa ilmestyvä
mies ei ole Vetan Atori, vaan toinen velho. Mies on hiukan nuorempi kuin Atori,
mutta myös parrakas. Hänellä on päällään myös pitkä kaapu kuten Atorilla,
mutta sen väristä ei saa selvää, koska kuvajainen on myös läpikuultava.
Hetken katseltuaan Idaa ja Miuraa kuvajainen aloittaa:
-Viimeinkin Atori sitten otti teihin yhteyttä, jotta minäkin sain selville
teidän paikkanne. Eli minä olin Bokean Illusion velho Raasmu.
Ida kiivaasti vastaa:
-Siis samoja kuin se Harmaaja, joka jo kerran yritti varastaa minulta!
Raasmu hiukan kumartaa ja hillitysti vastaa käsiään yhdessä kaavun
roikkuvien hihojen alla pitäen:
-Harmaaja oli vihan ja koston sokaisema vanha hölmö. Vaikka hänen toimintansa
tässä tapauksessa olikin jokseenkin oikean suuntaista, ei vihan ja
koston avulla tehdä koskaan mitään oikeaa tai hyvää.
Ida vastaa hiukan loukkaantuneena:
-Oikean suuntaista? Siis onko oikean suuntaista varastaa minulta?
Raasmu päästäen ilmat keuhkoistaan vastaa hitaasti:
-Siis, anna kun minä selitän koko asian. Ei sinänsä ole oikein varastaa
sinulta, vaan pysäyttää Vetan Atorin aikeet voimakivikuljetuksen suhteen.
Sinun kuljettamasi voimakivet eivät saa päästä Taltaraan, koska sieltä
ne ovat menossa Derecas-papeille. Heidän käsissään ne ovat oikeastaan
sama kuin Mahtivuoren kuninkaan ase. Nuo voimakivet lienevät tuiki tavallisia
yhtä lukuunottamatta. Näethän...suurin kivistä pitäisi olla sininen ja
epätavallisen täynnä voimaa. Siitä saisi erinomaisen ulottuvuusportin
rakennusaineen tai jotakin muutakin ikävää, jos taitoa riittää.
Ida katsoo avonaiseen laukkuunsa ja toteaa:
-Toden totta. Yksi kivistä on suuri ja sininen ja muut ovat pieniä
ja enimmäkseen vihreitä.
Raasmu jatkaa:
-Zharin mestareilla on tuonlaisia sinisiä "siirtokiviä" useita
varastossa tietääkseni. Yksikään niistä ei vain ole puoliksikaan
niin voimakas kuin tuo tuossa, mitä sinä kuljetat. Näin olen kuullut,
vaikkakaan en tiedä ihan varmasti Zharin mestareiden asioista.
Ida katsahtaa kuvajaista ja ihmeissään kysyy:
-Jos tämä on sitten niin arvokas, niin miksi ihmeessä minä saan sitä
kuljettaa pitkin erämaita vain yksi soturi turvanani. Miksi Vetan
Atori ei palkannut enempää turvaajia tai sitten itse lähtenyt matkalle?
Kuvajainen vastaa:
-Eikö vielä selvinnyt. Vetan Atori ei tietenkään halua Nohvatovin
kuninkaan tahojen tietävän kuljetuksesta mitään, koska kyseinen kivi
on matkalla Mahtivuoren puolelle. Kenenkään ei pitänyt tietää mitään
asiasta, mutta ensinnäkin Atoria tarkkaillaan Deinosanin killassa
ja sitten Atori teki vielä virheen ottaessaan teihin yhteyttä, koska
minä sain siten tietooni teidän olinpaikan ja kykenin itse ottamaan
myös yhteyttä teihin.
Ida katsahtaa ensin Miuraa, joka ei ole kauhea ihmeissään asiasta ja
sitten kuvajaista kysyen:
-Jaaha, mitähän tästä sitten seuraa?
Kuvajainen selittää kärsivällisen tasaisesti:
-Jos sinä olet uskollinen Nohvatovin kuninkaalle, et tietenkään vie
kiveä Taltaraan ja luovuta sitä eteenpäin. Jos olet uskollinen Atorille
niin tee mitä teet, mutta voit olla varma, että tekosi tulee julki.
Ida hetken katselee nahkalaukkuunsa ja vastaa sitten vakaasti kuvajaista
katsellen:
-Minä olen uskollinen Nohvatoville, joten en jatka matkaani Taltaraan!
Kuvajainen hymyilee ja toteaa:
-Hyvä. Palaa siis Bokean kylään, jossa tapoitte Harmaajan, niin tapaamme
siellä.
Ida vastaa kuvajaiselle:
-Selvä!
Samassa, kun kuvajainen on vastauksensa saanut, hän katoaa jälkiä
jättämättä. Miura katsahtaa Idaa ja virkkoo:
-Minä en näistä tämmöisistä valtapeleistä paljoa perusta, mutta voin
minä sinut sitten takaisin Bokean kyläänkin saattaa.
Ida ei ehdi mitään sanoa, kun hänen kädessään olevasta kivestä loikkaa
jälleen Vetan Atorin kuvajainen maahan, joka alkaa välittömästi puhua:
-Mitä sillä Raasmulla oli asiaa?
Ida katsoo vihaisena Atoria ja vahvasti lausuu:
-Hän kertoi minulle totuuden matkan tarkoituksesta!
Atori vakavana vastaa:
-Minkä totuuden! Senkö, että kivet ovat matkalla oikeasti Suomurajaan.
Mitä ihmeellistä siinä sitten on. Muista nyt, että Deinosan on aina ollut
Mahtivuorelainen velhokilta ja se tulee sitä aina olemaan. Muista, että
minä olen syntynyt Vuoriniityssä ja olen aina uskollinen Mahtivuoren
kuninkaalle toisin kuin sinä, joka olet Vardakovilainen syntyjäsi.
Ei se, että kuulumme samaan velhokiltaan tee meistä vielä välttämättä
samaan valtakuntaan kuuluvia. Mitä aiot nyt siis sitten tehdä Ida?
Ida vastaa hiljaa mutta vakaasti:
-Minä en aio viedä kiviä Taltaraan, vaan matkaan takaisin Nohvatovin
Bokean kylään.
Atori suuttuu ja näyttäisi, kun hänen päänsä päälle alkaisi kasautua
utua. Atori huutaa:
-Mitä sinä pahainen akka oikein luulet tekeväsi!
Utu Atorin pään päällä alkaa tiivistyä ja oikeastaan hänen päänsä päällä
näyttäisi olevan kasautumassa synkkä pilvi. Miura rauhallisesti virkkoo
Atorille:
-Etkös kuullut...Ida nousi sinua vastaan.
Atorin pään päälle on jo kasautunut pieni synkkä pilvi, joka leijailee
noin metrin hänen päänsä päällä. Atori hyvin vihaisena huutaa Miuralle:
-Älä sinä paskanhajuinen miekanheiluttaja puutu tähän!
Ida puuttuu nopeasti puolustaen Miuraa:
-Ei Miura haise paskalle. Hänen haarniskansa on vain hiukan sottainen,
koska kiiltävä haarniska on turhan soturin merkki.
Miura hiukan nuuhkii käsivarsiaan, mutta sitten suutaan mutristaen tyynesti
katsahtaa poispäin metsään ja Atori jatkaa tasaisesti ja hiljaisella sävyllä
Idalle:
-Onko nyt niin, että käännyit minua vastaan? Sano se minulle vielä!
Ida vastaa hiljaa mutta vakaasti:
-On, minä en mene Taltaraan, vaan luovutan sinisen kiven pois.
Pilvi Atorin pään päällä alkaa hiljaa pisaroida Atorin päälle vettä.
Kuluu tovi ja pisarointi yltyy sateeksi ja Atorin hiukset selvästi
kastuvat veteen. Miura toteaa:
-Kappas...paikallinen sadekuuro.
Pian saade kuitenkin muuttuu lumihiutaleiksi ja Atori näyttää viilentyvän
silmin nähtävästi. Hetkessä hän on aivan tyyni ja rauhallinen ja pilvi
katoaa. Atori lausuu selkä suorana Idalle:
-Deinosan velhokilta ei enää tarvitse sinun palveluksiasi. Toisin sanoen
älä enää näytä söpöä naamaasi Deinosan killassa. Voit olla varma, että
tulen tekemään kaikkeni kiven takaisin saamiseksi!
Atori katoaa jättämättä jälkeensä mitään merkkejä käynnistään.
Miura kääntää hevosensa kohti pohjoista ja toteaa Idalle:
-Jaha, sitten ollaan takaa-ajettuja.

2.Neljä ratsastajaa

Hieno nainen Ida ja soturi Miura ratsastavat vaihteeksi pohjoiseen, josta
he juuri ovat olleet tulossa. Matkanteko ei ole kovin nopeaa, sillä
alkaa jo tulla ilta ja hevoset ovat väsyneet. Vielä tovin taivallettuaan
Miura pysäyttää hevosensa ja toteaa Idalle:
-Alkaa olla aika pysähtyä. Luulen, että tämän yön voimme yöpyä ihan
rauhassa, koska Atorin apurit eivät kuitenkaan pääse tänne niin nopeasti.
Ida pysähtyy myös ja vastaa:
-En olisi aivan täysin varma, mutta luulisin niin myös.
Miura katselee ympärilleen ja osoittaa metsään tien sivuun sanoen:
-Yövymme tuohon, koska majataloon olisi liian pitkä matka. Toivottavasti
et pelkää liikaa yön ääniä.
Ida vastaa kädellään huitaisten:
-Höpsis. Kyllä minä pärjään, jos sinäkin.
Miura astuu alas hevosen selästä ja toteaa:
-Selvä, kyllähän minä uskon, kun sanotaan.
Myös Ida astuu alas hevosen selästä ja molemmat taluttavat hevoset
tien sivuun. Lyhyen uurastuksen jälkeen on noin viiden metrin päässä
tiestä pieni nuotio tulessa ja hevosilla on apetta edessään, joka on
saatu Miuralla olevasta pienestä varastosta satulalaukuista. Molemmat
matkaajat istuvat pian nuotion ääressä ja Ida pureskelee leivänpalaa,
jonka hän on ottanut satulalaukustaan. Miura tyytyy tällä erää kaatelemaan
oluttynnyristään mukiinsa, koska hän on jo matkalla aika ajoin siivuillut
leivänpaloja satulalaukustaan. Miura toteaa hetken hiljaisen istuskelun
jälkeen:
-Oli se vaan hyvä, että ostin tämän tynnyrin Bokeasta, vaikka sinä
niin kovasti pistitkin vastaan hankintaa.
Ida pureksittuaan leivänpalansa vastaa:
-Eihän sitä voinut arvata, että tässä näin kävisi.
Miura ottaen hörpyn toteaa tuijotellen nuotion tulta:
-Sen olen jo oppinut näistä retkistä, että koskaan ei tiedä, mitä tuleman
pitää. Aina kannattaa olla oluttynnyri mukana.
Ida hiukan väristen pureskelee leivänpalaa ja sitten taasen toteaa:
-Hiukan pelottaa huominen. Mitä jos Atorin miehet saavat meidät kiinni?
Miura vastaa vakuuttavasti:
-Mitäs noista. Kyllä me heille pärjätään. Ota tuosta hörppy, niin
tunnet edes olosi paremmaksi.
Miura tarjoaa savimukiaan Idalle, joka hetken katselee mukia, mutta
sitten toteaa:
-Voin ottaakin.
Ida ottaa mukin Miuralta ja nappaa suullisen. Hetken maisteltuaan Ida
antaa mukin takaisin Miuralle ja toteaa:
-No, voisi se pahempaakin olla. Ehkä tällä pärjää.
Miura vastaa:
-Kyllä. Pistä sinä nyt nukkumaan, niin minä valvon vielä hetken ja
sammutan sitten nuotion.
Ida pureskeltuaan viimeisen leivänpalan vastaa:
-Taitaa olla viisainta. Huomenna on pitkä päivä, jos sen loppua edes
tullaan näkemään.
Ida vetää peitteen päälleen ja kääntyy kasvot kohti nuotion tulta.
Miura ottaa vielä hörpyn mukistaan ja jää kuuntelemaan ympäristönsä ääniä.

Aamuyöstä kuun vain valaistessa yöllistä metsää heräävät sekä Ida että
Miura ratsujen kopinaan. Valaistus on vähäinen metsässä, joten koska
nuotiokin on täysin sammutettu, ei metsässä juurikaan näy mitään. Miura
nousee nopeasti ylös ja harppoo hevosten luo rauhoittelemaan niitä ja
pitämään niitä hiljaisina, koska ne selvästikin näyttäisivät olevan
hiukan hermostuneita saapuvista ratsastajista. Ratsut tulevat pohjoisesta
ja niitä kuulostaisi olevan useita, mutta kuun valo ei vielä paljasta
niiden määrää. Henkeään pidätellen Ida ja Miura odottavat täysin
paikallaan ohikulkijoiden poistumista, joiden ei kaiken järjen mukaan
pitäisi nähdä metsän siimekseen, missä pakoilijat lymyävät. Ohituksen
tapahtuessa selkeästi voi laskea ratsastajia olevan neljä, mutta he eivät
selvästikään ole huomanneen pusikossa olevia lymyilijöitä. Nopeasti
äänet loittonevat ja piileskelijät voivat huokaista helpotuksesta.
Ida toteaa hiljaa kuiskaten:
-Atorin porukkaa.
Miura vielä hevosia rauhoitellen:
-Varmastikin. Ei voi mitään. Me jatkamme unia ja lähdemme vasta aamulla
liikkeelle, sillä ryhmiä voi olla useitakin. Jos lähtisimme nyt voisimme
vain ratsastaa seuraavien syliin.
Loppuyö kuluu rauhallisesti tai ainakaan kumpikaan ei enää herää
mihinkään ääniin.

Aamun valjettua ovat molemmat heränneet ja nopeasti ilman sen suurempia
tohinoita päässeet hevosensa selkään. Miura on sotkenut nuotion jäännökset,
jotta mahdolliset takaa-ajajat eivät niin helposti saisi selville nuotion
ikää. Päästyään tielle hevosineen Miura toteaa:
-Nyt sitten mennään. Voi olla, että joudumme vielä takaa-ajoonkin, sillä
kun yöllinen joukko on ehtinyt seuraavalle majatalolle ja saaneet selville,
että me emme ole siellä käyneet, he lähtevät takaisin.
Ida kopauttaen hevosensa liikkeelle vastaa:
-Voi olla. Matkaa on vielä aika paljon takaisin, mutta olen nähnyt sinun
taistelevan ja uskon sinun taitoihisi.
Miura vilkaisematta Idaa toteaa:
-Hm, olen ehkä hyvä, mutta en välttämättä riittävän hyvä.
Matka jatkuu suhteellisen rauhallisella nopeudella, mutta juurikaan
kumppanukset eivät keskustele matkan aikana asioista. Syy hiljaisuuteen
on luonnollisesti se, että kuulee paremmin lähestyvien hevosien äänet,
mikäli takaa-ajajia ilmenisi matkan varrelle. Oikea syy hiljaisuuteen voi
olla myös Idan mietteliäisyys ja Miuran tarkkaavaisuus sekä se seikka, että
Miura ei välttämättä halua keskeyttää Idan ajatuksia, koska soturi ei
näe asian niin hänelle kuuluvankaan. Kuitenkin hän on päättänyt vielä viedä
tehtävänsä päätökseen, joten neidon saattaminen perille tulee tehdä
kunnialla loppuun.

Hieno neito Ida ja soturi Miura pitkähkön matkaa taitettuaan joutuvat
odotettuun tilanteeseen, eli siihen että etelästä heidän takaa alkaa kuulua
lähestyvien hevosten ääniä. Nopeasti karauttavat Ida ja Miura ilman erillistä
käskyä hevosensa liikkeelle, mutta ehkäpä hiukan liian myöhään, sillä
takaa-ajajat ovat jo näköetäisyydellä pitemmän suoran päässä etelässä.
Seuraa julma takaa-ajo, jossa neljä pääasiassa nahkapukuista miestä
ratsastavat Miuran ja Idan perässä ronskisti hevosiaan hoputtaen. Matka
jatkuu halki metsätien nopeasti voimakkaiden huutojen säestämänä, joita
takaa-ajajat huutelevat pakenijoita herjatakseen. Tilanne muuttuu yllättäen
kuitenkin Idan hevosen horjahtaessa tienreunan pettäessä hevosen kavion alta
ja Ida tippuu selälleen hevosen selästä tienpenkalle sammalikkoon. Ilmeisesti
hän ei satuta itseään sen pahemmin, mutta takaa-ajajat saavat täten
pakenijat helposti kiinni. Tapauksen huomattuaan Miura kääntyy hevosineen
ympäri ja asettuu keskelle tietä pysäyttämään saapuvat miehet. Miura
huutaa:
-Ja sitten pysähdys!
Takaa-ajajat seisahtavat noin viiden metrin päähän ja etummainen heistä
huutaa miekkaansa koholla pitäen:
-Sinä voit sitten mennä matkoihisi. Me haluamme vain naisen ja sinisen
kiven!
Miura sylkäisee maahan ja toteaa miekansa tupesta vetäen:
-Se joka tulee ensimmäisenä menettää ensimmäisenä päänsä!
Takaa-ajajat epäröivät hetken, mutta ratkaisu lienee kuitekin selvä.
Miesten kuitenkin vielä epäröidessä Miura saa hapuiltua myös kilpensä
selästään vasempaan käteensä. Kahdella miehestä on aseenaan pitkä miekka.
Yhdellä on pitkä keihäs sekä useita tikareita rintansa yli menevässä vyössä
ja yhdellä on viritetty jousi sekä miekka vyöllään. Takaa-ajajien hyökkäys
käynnistyy kauhealla kirkaisulla ja miehet karauttavat ratsunsa kohti
yksinäistä soturia, joka seisoo miekkaansa koholla pitäen vakaana paikallaan.
Ensimmäinen nuoli osuu Miuraa vasempaan käteen, joka vielä haparoi kilpeä.
Nuoli ei uppoa haarniskaan, vaan kimpoaa siitä, mutta kilpi putoaa maahan
osuman voimasta. Miuran vasemmalta puolelta hyökkäävä ilmeinen johtaja
lyö suurella miekallaan hetkeä nuolen osuman jälkeen Miuraa olkapäähän,
mutta olkapään vahvan suojauksen vuoksi osuma vain hiukan uudelleen
muotoilee haarniskan ulkonäköä. Oikealta tuleva miekkamies sen sijaan
ei koe yhtä hyvää kohtaloa, sillä Miuran tarkka sivallus irroittaa häneltä
pään irti ja miehen muu ruumis putoaa hetken kuluttua tielle ja hevonen
jatkaa matkaansa hiukan matkaa. Keihästä pitävä mies saapuu viimeisenä
paikalle, mutta Miura saa vasemmalla kädellään siirrettyä keihään
osuman sivuun osumasta itseensä. Seuraa tilanne, jossa Miuran takana on
kaksi ratsastajaa, joista toisella on keihäs ja toisella miekka.
Miuran edessä on jousimies, joka on juuri saamassa nuolta viritetyksi
jouseensa. Miura karauttaa ratsunsa liikkeelle ja miekkaansa heiluttaen
lähestyy kohti jousimiestä, joka uhan lähestyessä valitsee maahan
heittäytymisen mielummin kuin ampumisyrityksen. Mies putoaa ketterästi
maahan ja on nopeasti tien sivussa virittämässä joustaan uudelleen.
Miura kuitenkin käännyttyään ympäri saa heilautettua jousimiestä miekallaan,
mutta tavoittaa kuitenkin vain jousen, jonka jänne katkeaa osumasta.
Miuran tavoitellessa maassa olevaa jousimiestä on keihäsmies sekä
johtaja jo voimakkaasti ratsastamassa kohti Miuraa, jonka tarkkaavaisuus
ehkä hiukan on herpaantunut jousimiehen aiheuttaman uhan vuoksi. Tarkka
keihään pisto upottaa keihään kärjen Miuran vasempaan reiteen aiheuttaen
tuskaisen huudon. Toiselta puolelta ratsastava johtaja yrittää huitaista
Miuraa miekallaan, mutta tämän Miura saa torjuttua helposti, jota seuraa
sivallus, mikä saa toisen ratsastajan irroittamaan otteensa Miuran reidestä
törröttävästä keihäästä. Miura ratsastaa hiukan tuskaisan ja heiveröisen
näköisenä Idan suuntaan vasemmalla kädellä reidessään olevaa keihästä
tunnustellen. Äskeisessä tilanteessa keihäänsä menettänyt mies on napannut
rintavyöltään tikarin käteensä. Pian kuuluukin Miuran selästä kolahduksia,
kun useita tikareita napsahtelee Miuran selkäpanssariin, mutta ne eivät
näyttäisi tekevät suurempaa vauriota soturiin. Maahan joutunut entinen
jousimies on vetänyt miekkansa esille ja kivunnut uudestaan hevosensa selkään.
Tikareita paiskonut mies on heitellyt jo lähes kaikki puukkonsa ja
pitelee kädessään viimeistä niistä. Johtaja seisoo keskimmäisenä miekka ojossa
ja huutaa Miuralle:
-Höntti soturi. Lopeta jo ajoissa ja anna meille se, mitä me haluamme.
Miura kääntää hevosensa kohti hyökkääjiä ja kiskaisee keihään
irti reidestään, mikä aiheuttaa voimakkaan kipureaktion Miuran ruumiissa.
Toivuttuaan tästä Miura toteaa hyökkääjille vaimeana:
-Minä sanoin, että ensimmäinen menettää päänsä ja niin kävi. Nyt sanon
siten, että seuraava menettää päänsä.
Miura saa aseteltua itsensä jälleen paikalleen hevosen selkään ja kohottaa
miekkansa korkeuksiin valmiiksi vastaanottamaan hyökkäyksen. Jälleen
voimakas kirkaisu käynnistää hyökkäyksen ja kolme ratsastajaa syöksyy
kohti Miuraa, joka siirtyy hevosineen hiukan kohti tien vasenta reunaa.
Tällä kertaa Miura ei kuitenkaan sivalla päätä irti vaan pistää miekkansa
aikaisemman jousimiehen rinnasta läpi, jolloin mies kuolee välittömästi.
Kuolevan miekkamiehen hevonen liikkuessaan tietä eteenpäin hiukan estää
toisia hyökkääjiä käymästä Miuran kimppuun, jolloin Miura pääsee kääntämään
hevosensa ympäri ja jälleen valmistautumaan hyökkäykseen. Tällä kertaa
hyökkääjät jo hiukan epäröivät, mutta ilman suurempaa ajanhaaskausta syöksyvät
jälleen kohti haavoittunutta soturia. Miura lähes paikallaan odottaa
iskua, jossa johtaja saapuu miekkakäden puolelta ja toinen miekkamies
toiselta puolelta. Johtajan miekka osuu Miuran miekkaan ja syntyy
törmäys, jossa Miura horjahtaa taakse ja lähes putoaa hevosensa selästä,
mutta johtaja putoaa kokonaan maahan rähmälleen. Toinen miekkamies saa
kuitenkin tilanteesta paikan ja sivaltaa Miuraa vatsaan. Osuma selvästi
ei enää kilpisty kokonaan haarniskaan, vaan tekee syvän viillon, josta
pian valuu jonkin verran verta. Kaikesta huolimatta kestävän oloinen
Miura saa korjailtua itsensä jälleen oikeaan asemaan hevosensa selässä
ja kääntyy jälleen kohti vihollsiaan, joista toinen on jälleen ratsastamassa
kohti ja toinen kömpimässä ylös maasta hiukan kivuliaan oloisena.
Tällä kertaa Miura ei anna mahdollisuuksia vastustajalleen, vaan
kohtaushetkellä Miuran miekka sekä torjuu vihollisen lyönnin, että
tämän jälkeen käyttäen hyväksi hyökkääjän ratsun nopeutta uppoaa
hyökkääjän vatsaan, minkä seurauksena mies putoaa ratsunsa selästä maahan
selälleen. Jäljellä on siis enää jalkautunut johtaja, joka on jo päässyt ylös
maasta, mutta näyttää edelleen olevan horjuvalla kannalla. Miura kääntää
hevosensa häntä kohti ja karauttaa kohti lähes liikkumatonta vastustajaansa.
Tarkka sivallus ja johtajan pää kierähtää maahan ruumiin vielä hetken
pysyessä paikallaan. Viimeisenä Miura näkee vielä Idan kävelevän sammalikosta
persaustaan pidellen, kunnes pimeys peittää Miuran maailman ja suuri soturi
kierähtää hevosensa selästä maahan rähmälleen.

Kapeahkon metsätien peittää hirvittävä sekasotku kahden miehen menetettyä
päänsä ja kahden muutoin vain tultua silvotuksi. Maassa on myös soturi
Miura, jonka selässä törröttää kuusi tikaria, mutta jotka eivät
todennököisesti ole juurikaan haitanneet soturin menoa vahvan haarniskan
vuoksi. Kaikista kuudesta hevosesta on kahden hyökkääjän hevoset
juosseet matkoihinsa, joten paikalla on vielä kaiken kaikkiaan neljä
hevosta, jotka kaikessa rauhassa seisoskelevat paikallaan. Ida selvästi
ontuen vasenta jalkaansa ja persaustaan pidellen rientää Miuran luo
niin nopeasti, kuin suinkin saattaa, vaikkakin liikehdintä on huomattavan
vaivalloista. Kaikessa tohinassa Idalla ei ole mukanaan hänen nahkaista
laukkuaan, joka onkin jäänyt sammalikolle, mihin hän oli pudonnut.
Ida pääsee vihdoin Miuran luo ja nopeasti neito kiskoo soturin selästä
tikarit irti. Kahdessa kuudesta tikarista on selvästi verta niiden tullessa
pois selästä, mutta Ida ei jää niitä ihmettelemään, vaan kääntää soturin
ympäri heti saatuaan selän puhtaaksi tikareista. Niin nopeasti kuin suinkin
Ida ottaa esille pienen pullon ja juottaa sen sisällön tajuttomalle
soturille, joka ei kuitenkaan vaikuta siitä virkoavan. Hetken katseltuaan
tajutonta miestä Ida läimäyttää Miuraa kevyesti poskelle, johon soturi
reagoi ja nostaa päätään todeten:
-Ai, älä lyö enää, enköhän minä ole saanut jo osuuteni.
Miura koettaa hiukan nousta ylöspäin, mutta Ida estelee sanoen:
-No niin, älä hoppuile.
Miura palaa takaisin maahan makuuasentoon sanoen:
-Harvoin sattuu näin moneen paikkaan.
Äkkiä Ida säpsähtää ylös maasta ja kääntyy katsomaan etelään, josta kuuluu
kavioiden kopsetta. Miurakin koettaa nousta ylös, mutta tilanne on jo
menossa liian nopeasti. Paikalle on saapunut siniseen ja harmaaseen
hienoon mutta ei erityisen erikoiseen pukuun pukeutunut erittäin paljon velhon
näköinen mies, joka pysähtyy Idan kohdalle. Mies ei ole kauhean vanha, mutta
silti hänellä on muhkea parta, joka kuitenkaan ei kasva tasaisesti, vaan
jättää pikemminkin tuppoja kasvoihin kuin yhtenäistä partaa. Mies katsoo
maassa lojuvaa Miuraa, joka on jo päässyt istumaan ja pitelee kädessään
miekkaansa, sekä Idaa, joka seisoo soturin takana tarkasti katsellen. Velhoa
muistuttava mies toteaa:
-No, voin minä sen itsekin hakea.
Enempää tuumimatta mies jatkaa ratsastustaan ja pian havaitsee Idan
sammalikolle jättämän pussin. Nopeasti hän astuu alas ratsailta ja
noukkii pussin itselleen. Lähes yhtä nopeasti hän on jälleen hevosen
selässä availemassa pussia ja pian hänen kasvoilleen nousee pieni
hymyn häivä, joka kuitenkin nopeasti myös katoaa. Miura on jo päässyt
ylös maasta ja horjuvasti hän katselee miestä ilme kuitenkin väsyneen
vakaana. Ida tukee Miuraa, eikä edes aio estellä pussia hakenutta miestä.
Suljettuaan pussin mies naurahtaa ja kääntää hevosensa jälleen etelään,
mistä oli tullutkin. Idan ja Miuran ohi ratsastaessaan hän toteaa:
-Hassusti kävi. Atori sai kuitenkin mitä halusi ja minä saan kunnian
viedä tehtävän loppuun.
Miura ei viitsi edes yrittää käydä miehen kimppuun, koska tämän on kuitenkin
muutaman metrin päässä ja varmasti pääsisi karkuun. Lisäksi hänen ehkä
hiukan typerä asustuksensa antaa ymmärtää, että hän on mahdollisesti
jonkinlainen velho, joten vaikka hänellä ei olisikaan suuria aseita, voi
hänellä olla silti keinoja pysäyttää horjuva ja heiveröinen soturi. Mies
kääntyy vielä sivuttain ratsuinensa tielle ja puhuu Idalle:
-Sinua ei käy kateeksi. Sait erotuksen Deinosan killasta, eikä myöskään
Bokean Illusioon sinulla ole mitään asiaa, koska nyt menetettyäsi
kivet takaisin, sinua pidetään petturina kuitenkin. No, jos ei ihan
petturina, niin ainakin epäpätevänä. Luulenpa, että sinun on ihan
turha koettaa päästä enää mihinkään kiltaan tai muuhunkaan paikkaan,
jossa voimakiviä pyöritellään. Luulempa, että paras ammatinvalinta
sinulle tällähetkellä voisi olla Vardakovin juottoloihin ilolinnuksi.
Hahahaha...
Mies karauttaa havosensa etelään ja vielä nahkapussiaan heilauttaen
ilmassa hän katoaa pian tienmutkan taakse.


3.Ida ja Miura

Miura on jo päässyt täysin ylös ja vilkuillen ympärilleen on pian
todennut kaikkien maassa lojuvien miesten olevan kuolleita. Ida on
murheen muratamana kyykyssä maassa ja kaukana ei liene, että hänen
poskelleen ei kyynel vierähdä. Miura laitettuaan miekkansa tuppeen
toteaa Idalle:
-Vai ilolinnuksi Vardakoviin. Minä kyllä suosittelisin Nohvatovia,
koska siellä on kuningashuonekin ja voi saada paremmat palkkiot.
Ida ei vastaa vaan kääntyy vielä enemmän poispäin Miurasta. Miura
horjuen Idan luo tarttuu neitoa olkapäästä kiinni ja toteaa:
-Kyllä se siitä.
Ida painaen päänsä vieläkin syvemmälle ääni väristen toteaa Miuralle:
-Mene nyt sinäkin. Sinun tehtäväsi on tehty, eikä minulla sitäpaitsi
ole enää mitään, millä maksaa sinulle.
Miura ottaa kätensä pois ja kaivaa itseään oikaisten taskustaan jotakin.
Pian kädessään punniten jotakin hän kysäisee Idalta:
-Minkähän arvoisia nämä sinun kivesi muuten ovat?
Idan silmät aukeavat ja hän ponnahtaa ylös katsomaan Miuran käteen, missä
on viisi suuremman puoleista vihreää voimakiveä, jotka ilmeisesti ovat
peräisin Idan laukusta. Miura selittää jo ennen kuin Ida ehtii kysyä:
-Niin, tuossa viime yönä, kun sinä olit jo nukkumassa, minä otin nämä
viisi kiveä, kun tuumasin jo, että ei tässä välttämättä niin hyvin tule
käymään. Sanotaan, vaikka että nämä olivat semmoinen varmistus, että
itselle ei käy heikosti.
Ida kyyneleet silmistä valuen halaa Miuran likaista haarniskaa:
-Varas sinä olet, mutta voinko moittia.
Miura varovaisesti halaukseen vastaten tuumii:
-No, tuskinpa voit, mutta kaippa sinä olisit huomannut jo viiden puuttuvan,
joten olisimpa minä nämä varmaan joutunut palauttamaan, jos olisimme
päässeet eräänä päivänä Nohvatovin Bokean kylään.
Ida päästämättä halaustaan irti avaa silmänsä ja hiukan viileten toteaa
Miuralle:
-Oikeastaan siis, kivet eivät ole sen enempää minun kuin sinunkaan, siis
ottaessasi ne, varastit siis Atorilta, etkä minulta. Siis oikeastaan
ne ovat nyt täysin sinun, etkä siis tarvitse minua edelleenkään mihinkään.
Ida irroittaa halauksensa ja katselee kuin odottaen Miuraa, jonka ilme
on väsyneen hyväntahtoinen. Miura vastaa taputtaen Idaa olalle:
-No, jos vaikka kivet olisivatkin minun, niin voimme me ne myydä yhdessä
ja sitten vaikka kulkea tovin yhdessä ja sitten voisin vaikka kysyä
sinulta sitä yhtä asiaa, jota en voinut kysyä vielä ollessani
vahtikoirasi.
Idan ilme kirkastuu ja hän painaa jälleen päänsä Miuran rintaa vasten, mutta
tällä kertaa rauhallisemmin ja toteaa:
-Jos vaikka ensin menisimme Nohvatoviin ja myisimme kivet siellä ja sitten
vaikka Hajavirstan kylään Mahtivuoren puolelle ja sieltä voisi vaikka
mennä hiukan etelämmäksi, missä ei velhoja enää juurikaan liiku...