Ragavan johtajat

((Paikka on pohjoinen Ragavan kylä ja sen ympäristö. Vuosi on 433.))

Kirjoitettu syksyllä 1996
Juha Pere
Rajakatse Fantasia RY






Ragavan johtajat




1.Historia

Muinoin alueella, jossa vain muutamat metsästäjät samosivat etsien
vähäistä elantoaan kurjasta kylmästä erämaasta, teki eräs metsäläiseksi
kutsuttu löydön, joka oli sittemmin muuttava koko alueen tulevaisuuden.
Tuo kumara vanha mies piteli eräänä syksyisenä aamuna käsissään
kahdeksan sentin halkaisijaltaan olevaa kirkasta kiiltelevää kaunista
kiveä, jonka hän oli juuri löytänyt vuoren rinteestä. Tuo kivi oli
sininen ja sen piteleminen tuotti miehelle suunnatonta mielihyvää. Tällä
minä hankkisin itselleni kaikkea etelän markkinoilta, mitä en nuorena
kyennyt hankkimaan, hän ajatteli itsekseen keskellä erämaata suorastaan
lipoen huuliaan ahneuksissaan. Pitkään tuo mies ei kerinnyt kuitenkaan
nauttia löydöstään, sillä tarjottuaan muutamat kierrokset ensimmäisessä
krouvissa, vaihtoikin kivi yllättäen omistajaa lyhyehkön uhkapelikierroksen
jälkeen. Hölmistynyt metsäläinen ei kyennyt muuta sanoa kuin - köyhä on
köyhä, vaikka siitä rikkaan väkisin tekisit.
Sininen suuri jalokivi löysi sittemmin etelän markkinoilla tiensä hieman
viisaamman miehen käsiin, joka tiesi mitä tehdä sille ja monille sen
kaltaisille, jotka vielä silloin odottivat noutajaansa hyisessä maassa
pohjoisilla rinteillä. Tämä kivi ei näyttänyt tavalliselle ihmiselle kuin
tavalliselta jalokiveltä, mutta asiansa osaavan käsissä siitä muotoutui
voimakas ase tai työkalu. Näistä kivistä oli tuleva aarre, joilla oli
arvoa heille, jotka taisivat niiden käytön, mutta heille, joille nämä
kivet eivät kertoneet mitään, niiden arvo oli kovin vähäinen.
Vuosien kuluessa pohjoiseen kulkeutui satoja ja lopulta jopa tuhansia
ihmisiä, joilla kaikilla oli sama tavoite tehdä elantonsa mahtavien
kivien kaupasta ja tuotannosta. Alueelle kasvoi mahtavia perheitä,
temppelikuntia ja koulukuntia, joilla kaikilla oli yhdistävänä tekijänä
taito käsitellä, käyttää ja kaupata alueen jalokiviä. Taito käyttää
jalokiviä ei kuitenkaan ollut kauhean yleinen, joten siitä tulikin
tarkoin varjeltu salaisuus, joka vaihteli perheiden ja koulukuntien
välillä. Suurin osa alueen ihmisistä olivatkin tietysti tavallisia tallaajia,
joista tuli kaivosmiehiä ja käsityöläisiä hankkimaan jalokiviä niitä
tarvitseville. Alueelta lisäksi suurenevan kaivostoiminnan ansiosta
löytyi hieman kultaa ja muita metalleja, mutta ne tuskin olisivat yksin
riittäneet saamaan ihmisiä näin suurella joukolla liikkeelle.
Aluksi lähialueiden kuninkaiden kiinnostus oli hyvin vähäinen tähän
tienooseen, vaikka alueet periaatteessa olikin jaettu valtioiden kesken.
Valtaa paikan päällä pitivät alueen voimakkaat perheet, temppelikunnat
ja koulukunnat, jotka kaikki tekivät jalokivikauppaa. Alueen metsäläisiksi
kutsutut heimot joutuivat hiljaa ahtaalle ja joutuivat perääntymään kohti
kurjempaa pohjoista. Uudet jalokiviä himoitsevat tulokkaat kuitenkin
hiljaa siirtyivät perässä pohjoiseen uusien jalokiviesiintymien perässä
vanhojen ehtyessä yllättävän nopeasti. Usein erimielisyydet elintilasta
kärjistyivät avoimiksi yhteenotoiksi, joissa alkuperäiväestö lähes
poikkeuksetta joutui alakynteen ja pakenemaan jalokivikauppiaiden
koulutettujen palkka-armeijoiden tehokkaan käsittelyn tieltä. Pian
välit kylmenivät myös monien jalokivikauppaa tekevien ryhmien kesken ja
avoin sota syttyi täyteen roihuun. Monet menettivät henkensä ja kauppa
hyytyi pohjalukemiin, kunnes sodan suuruus pakotti alueen omistavien
kahden kuningashuoneen puuttumista tapahtumiin. Raja muotoutui kahden
valtion välille jakaen alueen läntiseen ja itäiseen osaan, joista läntisen
alueen kuningashuone sijaitsi kauempana etelässä ja itäisen alueen
kuningashuone kauempana kaakossa. Kuninkaiden itsensä suora vaikutus jäi
silti edelleen olemattomaksi, mutta läntiselle alueelle läänitettiin
uusi aatelinen, joka jämerällä kädellä hallitsi aluetta aina kuolemaansa
saakka. Läänitys oli tietysti perinnöllinen, mutta tulevat perilleset
eivät olleet yhtä täydellisiä hallitsijoita kuin isänsä. Itäisen alueen
hallinto jäi enemmän edelleen alueen jalokivikauppiaiden käsiin, vaikka
kuninkaan edustajia tulikin pysyvästi alueelle. Vaikka olot näin alueella
rauhoittuivatkin näennäisesti, jatkuivat rajaselkkaukset pitkään vielä
puhjeten suuremmiksikin taisteluiksi. Avointa laajamittaista sotaa ei
kuitenkaan vähään aikaan enää nähty.


2.Ragavan varustuksella

Pienehkön linnoituksen käytävää kulkee pieni mutta vanttera mies katsellen
mennessään ulos käytävän ikkunoista avautuvaa syksyistä erämaata.
Linnoitus tai ehkä pikemminkin varustus ei ole suuren suuri, mutta sen
yläkerroksessa kulkeissaan voi pienikin mies tuntea olevansa korkealla,
sillä katsoessaan mihin suuntaan tahansa näkee rinteen laskevan alas.
Iltapäivä on kaunis ja laskuaan tekevä aurinko värjää ruskan peittämät
rinteet kauniisiin väreihin, mutta tämä suuri kauneus näyttää pikemminkin
saattavan yksinäisen kulkijan varustuksen huipulla synkän näköiseksi.
Suuret huolet painavat miestä, vaikka luulisi, ettei näin syrjäisen ja
mitättömän linnotuksen komentajalla olisi paljoa huolehdittavaa varsinkin
kun varastot seuraavaa talvea varten ovat täytetyt. On totta, että niin
kutsutut metsäläiset aiheuttavat aika ajoin pientä harmia, mutta tämän
ei pitäisi enää karaistunutta Ragavan linnoituksen komentajaa juuri
häiritsevät kahdenkymmenenneljän palvelusvuoden jälkeen. Mies pysähtyy
ikkunan ääreen ja katsahtaa alas rinteeseen mietteissään kuunnellen
hiljaista tuulta, joka korkealla mäenhuipulla harvoin taukoaa. Hetken
mietiskeltyään hän kuulee takaansa äänen kutsuvan:
-Isä, herkeä hätäilemästä, ei Turikilla ole mitään hätää.
Kädet seläntakana komentaja kääntyy katsahtamaan tulijaan ja lausahtaa
hiljaisena:
-Kas, Juhana. Eikö sinun pitänyt olla etsimässä veljeäsi Turikia.
Juhana tokaisee hieman ikään kuin puolustautuakseen:
-Turik tulee takaisin. Ei ole hänen tapaistaan paeta velvollisuuksia.
Komentaja katsahtaa ikkunasta taivaalle ja lausuu jämerästi:
-Hänen piti tulla jo eilen illalla takaisin. Epäilen hänen vahvasti
pakenevan velvollisuuttaan. Morsian saapunee jo huomenna saattojoukkoineen
ja pappikin on jo paikalla, mutta vain sulhanen puuttuu. Joudumme häpeään
kaikki. Kerrassaan häpeään...
Juhana kuin hieman yrittäen tasoitella tilannetta:
-No, eihän se nyt niin kauheata ole, morsiamen isä vain vie rahansa muualle
ja se kauhukuva saa mennä mukana...
Komentaja keskeyttää tylysti osoitellen sormella poikaansa:
-Älä parjaa veljesi tulevaa vaimoa! Ehkei hän ole läänin kaunein nainen,
mutta hyvä vaimo hänestä tulee ja ennen kaikkea hänen sukunsa on haisevan
rikas. Muista, rikkaus kaunistaa kummasti, mikä tulisi sinun veljesikin
ymmärtää.
Juhana jo hiukan pelleillen:
-Ehkä ulkonäkö menetteleekin, eikä Turikkaan nyt mikään unelmien prinssi
ole, mutta se nainen on niin paha suustaan, ettei sitä voi mies kuvitella
kestävänsä loppu ikäänsä, ellei siitä iästä sitten tule kovin lyhyt.
Komentaja katsoen taas ulos ikkunasta toteaa:
-Turik menee Iidan kanssa naimisiin ja sillä hyvä. Eikö hän ymmärrä
parasta, eikä vain itsensä parasta vaan kaikkien parasta. Eikä Iida nyt
niin paha ole. Ehkä joskus hieman kiivas ja tyly, mutta sellaisia jotkut
ihmiset ovat. Ei sille mitään voi.
Juhana hieman varovaisesti:
-On ehkä jotakin, mitä et tiedä isä.
Komentaja selvästi kiinnostuneena hieman kääntyy ikään kuin tarkemmin
kuullakseen äännähtäen:
-Niin?
Juhana jatkaa:
-Turikilla on hyvä syy haluta olla menemättä naimisiin Iidan kanssa.
Komantaja tähän torjuvalla kannalla:
-Ja mikähän se mahtaa olla?
Juhana jatkaa:
-Turikilla on toinen.
Komentaja hieman kiivastuen:
-Mitä - ja miksi minä en koskaan tiedä mitään asioista. Kuka se on?
Juhana hiljaa:
-Kylän sepän tytär.
Komentaja melkein repien hiuksia päästään:
-Eiii - semmoinen vielä. Eikö se poika tajua mitään mistään. Käsityöläisen
tytär, vaikka tarjolla olisi rikkautta ja maallista hyvää. Mistä minua
rangaistaan. Olenko minä paha ihminen?
Juhana hieman leikillään:
-Tuskin sen pahempi kuin moni muukaan, mutta...
Komentaja kuin ei kuulisikaan Juhanan puhuvan taustalla.
-Se typerä kolli täytyy löytää heti ja opettaa tavoille. Aikaa ei ole kuin
huomiseen. Juhana - varusta hevonen ja komenna muutama sotilas
valmistautumaan. Minä tiedän nyt mistä etsiä!
Juhana yrittäen vielä hillitä:
-Älä tee harkitsemattomia...
Komentaja puuskuttaen:
-Hiljaa poika ja tottele isääsi.
Komentaja lähtee varmoin askelin kohti alas vieviä portaita Juhanan vielä
hetken pudistaessa päätään.
Linnoituksen komentaja laskeutuu kivisiä portaita pienen linnoituksen
soraiselle pihamaalle puhuen jo ratsailla oleville haarniskoiduille
sotureilleen:
-Te kolme tulette mukanani kylään. Etsimme poikaani Turikia.
Komentajan juuri noustessa voimakkaan sotaratsunsa satulaan ilmestyy hänen
jäljessään portaille yksinkertaisesti puettu pappi, joka ehkä hieman
ivallisesti kysäisee:
-Herra komentaja - onko kaikki kunnossa?
Komentaja tähän voimakkaasti:
-Olkaa huoleti, kaikki on huomisia häitä varten kunnossa.
Pappi silminnähden ei usko kuulemaansa, mutta tyytyy hiljaa vastaukseen ja
poistuu takaisin sisälle kivisiä portaita, joita oli tullutkin. Komentaja
käskee joukkonsa liikkeelle ja kolme soturia seuravat häntä portista ulos
hämärtyvään syksyiseen iltaan.
Matka kylään on hyvin lyhyt, eikä aikaakaan kun neljä ratsastajaa jo ovat
sepän pajan edessä katselemassa ympärilleen pientä puurakennuksista kyhättyä
kylää. Seppä on jo lopettanut päivän työt, mutta kuullessaan ratsastajien
pysähtyvän ovelleen ilmestyy hän pian katselemaan ovensuusta tulijoita.
Heti nähdessään tulijat pieni rähjäinen mies kumartaa syvään ja kysyy
nöyristellen:
-Mitä voin tehdä hyväksenne...
Komentaja mitään kursailematta keskeyttää:
-Poikani on tietojeni mukaan tyttäresi seurassa. Missä he ovat?
Seppä hieman yllättyneenä kulmiaan nostaen miettii nopeasti ikään kuin
hän yrittäisi löytää valkoisen valheen tilanteen pelastamiseksi, mutta
kohtalon armoton käsi on määrännyt hänelle osan, jossa ei valheeseen
voi enää sortua. Murtuneena ja ikävissään seppä ei voi muuta kuin paljastaa:
-Missäpä muualla kuin...ladolla heinäpellon reunassa.
Voitonriemuisena komentaja rähähtää:
-Hah - vai aikoo hän valita heinät ja routaisen maan.
Mitään muuta sanomatta vilkaisemattakaan rähjäiseen pieneen seppään hän
karauttaa pois sepän pienen majan luota eteenpäin halki kylän, jonka
toisella puolella kauempana häämöttää pieni lato. Kauempaa katsoen ei
ladossa tietenkään näytä olevan mitään epätavallista, mutta ratsastajien
edetessä hetki hetkeltä paljastuu ladon pihalla oleva ratsu ja sen selkään
juuri kavunneet mies ja nainen. Hetkessä on hurja takaa-ajo käynnissä
Ragavan linnoituksen komentajan jahdatessa velvollisuuksiaan pakenevaa
poikaansa. Takaa-ajon lopputulos näyttäisi jo olevan aivan selvä ja
kiinnijäämisessä on vain kysymyksenä tapahtuuko se vielä aukealla vaiko
vasta metsässä. Etäisyyttä alkaa olla enää kolme metriä, mutta myös nopeasti
lähestyvässä metsänreunassa paljastuu heinikon seasta ryhmä aseitaan
virittäviä jousimiehiä. Hetkessä paon asetelma muuttuu järkyttävästi
useiden nuolien ampaistessa ilmaan yhdenkään niistä kuitenkaan osumatta
pakenevaan pariskuntaan. Takana tulevista kaksi soturia kerää muutaman
nuolista suuriin kilpiinsä ja ainoaksi epäonniseksi näyttäisikin jäävän
Ragavan linnoituksen komentaja, jonka suojattomaan otsaan osuu yksi
nuolista. Takaa-ajo pysähtyy kuin seinään komentajan rojahtaessa kuolleena
maahan hevosensa selästä. Kolme muuta soturia eivät tohdi seurata metsään
pakenevaan pariskuntaa vaan kaartavan turvallisen matkan päähän tarkkailemaan
tilannetta. Hetkessä metsän reunassa ei enää näy ketään jousimiestenkin
hävittyä metsän siimekseen.


3. Metsäläiset

Turik ja hänen seurassaan oleva alle kaksissa kymmenissä oleva tyttö eivät
pääse kovin syvälle metsään, kun heidän edessään jo on kolme rähjäistä
miestä viritettyine jousineen. Jousimiehet ovat huomattavasti pienenpiä
kuin Turik ja heidän vaatteensa ovat likaiset. Turikin pysähdyttyä
jousimiesten eteen ilmestyy nopeasti ratsun taakse kymmenisen jousimiestä
lisää, jotka kaikki ovat samanlaisia pienehköjä likaisia ryysyläisiä, joista
useimmilla ei ole edes kenkiä. Takaa tulevista miehistä yksi, joka on
hieman paremmin puettu kuin muuta, loikkaa hevosen eteen ja avaa suunsa
vakavaan sävyyn:
-Minä olen Takavaara, Koskimutkan kylän päällikön poika. Keitä te olette?
Turik hetkeäkään epäröimättä vastaa selkeästi:
-Minä olen Turik ja tämä on Helena, tuleva vaimoni.
Yllättäen Takavaaran tyyli vaihtuu ehkä jopa hieman lapsellisen ilkkuvaksi:
-Turik, Turik - takaa-ajasi kuoli... Linnakkeen viholliset ovat yhtäviämme,
joten kutsun sinut vieraaksemme kyläämme.
Takavaaran sanat kuullessaan laskee muutama jousimiehistä aseensa ja
hymy nousee useinpien kasvoille. Turik miettien nostaa silmäkulmaansa aivan
kuin koettaisi löytää keinoa kieltäytyä kunniasta, mutta Takavaara terästää
kutsuaan.
-Tämä on kutsu, josta et voi kieltäytyä. Tule perässä Turik!
Turik kopauttaa hevosensa hiljaiseen kävelyyn ja tuumii:
-Selkeä juttu.
Hevosen mennessä hiljaa eteenpäin Takavaaran perässä laskevat loputkin
jousimiehet hiljaa aseensa ja lähtevät kävelemään ratsun perässä.
Matka sujuu verkkaisesti metsäläisten puhellessa Turikille ja Helenalle
kylänsä asioista lähinnä siitä, kuinka jollekin on syntynyt uusi lapsi tai
metsästysonnestaan menneinä vuosina ja oli juttu melkein mikä tahansa on
nauru aina herkässä ja kaikki hauskaa. Turikin katsellessa näitä onnellisen
näköisiä naureskelevia ryysyläisiä on hänen vaikea uskoa näiden juuri
tappaneen hänen isänsä tai yleensä tappaneen yhtään ketään. Kuinka
tehdyn tapon jälkeen voi ihmisellä olla noin puhdas omatunto ja lapsenmieli
järkkymätön. Mitään kuitenkin kyselemättä Turik vain jatkaa heidän
höpötyksiensä kuuntelemista aina usean tunnin ajan, jonka matkanteko
metsäläisten kylään kestää.
Puhuvan ja nauravan joukon tarinat alkavat hiljalleen harveta illan
kääntyessä yöhön ja auringonvalon muuttuessa puolikuun vähäisemmäksi
poltteeksi. Yö on tähtikirkas ja kulkijoiden hengitys huuruaa ilman,
mutta kukaan ei kovinkaan näytä silti palelevan. Matkan saapuessa
päämääräänsä paljastuu metsän keskeltä suurehko aukio, jonka keskellä
on osin teltoista ja osin puisista rakennuksista kyhätty kylä. Kylän
reunalla matkaajia tervehtii kaksi väsyneen oloista vartijaa, jotka
hiukan ihmetellen katselevat Turikia ja Helenaa, mutta eivät jaksa
kysellä montaa kysymystä tulijoiden asioista. Osa matkaajista katoaa
välittömästi taloihin ja telttoihin, mutta Takavaaran kanssa jää vielä
kaksi matkaajaa jututtamaan Turikia. Takavaara viittoo Turikia ja
Helenaa laskeutumaan hevosen selästä ja haukotellen virkkoo:
-Tuo teltta tuolla on teitä varten. Jätä aseesi hevoselle ja nuku hyvin.
Jätän kaksi soturia vahtimaan untanne, ettei mikään pääse vaivaamaan
rauhaanne. Aamulla tapaamme isäni kylän päällikön, jonka kanssa syömme
ja juomme ja mietimme asian laitaa. Nukkukaatte hyvin.
Turik katsoen Takavaaraa terävästi tuumii:
-Minusta meidän pitäisi mennä tapaamaan päällikköä nyt, koska meitä
voi odottaa kostoisku.
Takavaara väsyneenä virkkoo:
-Höpöhöpö - aamulla.
Tämän sanottuaan Takavaara haukottelee ja venyttelee ja nopeasti
harppoo erääseen majaan. Kaksi soturia, jotka on jätetty vartioimaan,
viittovat Turikia ja Helenaa teltalle ja mitään sanomatta nämä katoavat
pian telttaan.
Aamun jo aikaa noustua ilmestyvät Turik ja Helana ulos teltastaan nähdäkseen
toimeliaan ja eloisan kylän edessään. Useat hyvinkin köyhän ja pienehkön
näköiset ihmiset ovat niin touhuissaan, ettei juuri kukaan edes kiinnitä
huomiota kahteen huomattavasti erinäköiseen ihmiseen telttansa edustalla.
Turikin hevonen on viety erään puisen talon sivustalle, eikä siltä näy
apetta puuttuvan. Telttaa vartioimaan jätetyt kaksi jousimiestä ovat
kadonneet, eikä ympärillä näy olevan ketään, jolle sanoisi huomenta.
Turik huomaa miekkansa ja jousensa olevan yhä hevosen satulaan kiinnitettynä,
ja koska hän ei näe mitään, joka estäisi häntä poistumasta kylästä, ottaa
hän Helenaa kädestä kiinni ja alkaa kävellä kohti hevostaan. Matkaa
hevoselle ei ole pitkälti, mutta silti tällä matkalla ehtii jo törmätä
moneen askareissaan touhuavaan kyläläiseen, jotka lähinnä huomatessaan
vastaantulijoiden olevan erilaisia hieman pelästyvät ja koettavat karttaa
ilmestystä. Kukaan ei koeta estää, mutta päästyään hevoselleen huomaa
Turik Takavaaran istuvan hevosen takana heinikossa pureskelemassa henänkortta.
-Huomenta
virkkoo Takavaara iloisesti ponkaisten ylös heinikosta:
-Isäni jo odottelee teitä. Tätä tietä pyydän.
Takavaara viittoo kohti suurinta taloa kylän keskellä, mikä selvästi voisi
olla kylän päällikön talo. Turik katsahtaa kohti taloa ja tuumii:
-Kiitämme.
Nyt vastaantulevat kyläläiset eivät enää niinkään säiky vastaantulevia,
koska Takavaara on heidän mukanaan. Reaktio on pikemminkin päinvastainen,
sillä monet heistä tulevat hypistelemään Helenan ja Turikin vaatteita
ja hiuksia eikä pian uteliaisuudella ole rajaa ja kohta kaikki haluaisivat
tulla hypistelemään. Ihmisiä alkaa hiljalleen olla edessä jopa niinkin
paljon, että matkanteko päällikön majalle hidastuu huomattavasti ja
Takavaaran on pakko karjahtaa ihmisille:
-Pois tieltä!
Suurin osa kavahtaa karjahdusta, mutta muutamat innokkaimmista eivät
silti peräänny ja niinpä Takavaara joutuu työtämään muutamaa pois tieltä
päästäkseen eteenpäin. Pian loputkin uteliaat tyytyvät kulkemaan takana
ja hypistelemään selästä, mikä selvästi näyttää häiritsevät enemmän
vieraita kuin yleinen piiritys. Onneksi tie päällikön luokse lopulta
päättyy, eikä päällikön talon portaille enää yksikään utelias astu
perässä.
Päällikön huone on sisustettu turkiksilla ja aseilla ja rakennus on
muutenkin suhteellisen hyvintehdyn näköinen verrattuna muihin kylän
taloihin. Itse päällikkö istuu keskellä huonetta taljan päällä hörppimässä
savisesta kulhosta. Tulijat nähdessään jo vanhempi mies nostaa päätään
ja iloisesti virkkoo:
-Kas, vieraamme Ragavasta. Istukaa alas ja ottakaa kulho.
Takavaara jo melkein ennen kehoitusta on istunut alas ja kaataa kekellä
olevasta saviruukusta itselleen jotakin epämääräisen näköistä litkua.
Turik edelleen pitäen Helenaa kädestä kiinni saapuu arvokkaan hitaasti
päällikön eteen ja istuutuu Helenan jälkeen taljalleen. Takavaara on
jo tässä vaiheessa tyhjentänyt yhden kulhollisen ja täyttää toista
itselleen, kun päällikkö otettuaan omasta kulhostaan sanoo vieraille:
-Jahka tuo Takavaara saa otettua niin ottakaa ruukusta itsekin niin
alamme sitten puhua hieman vakavammista.
Turik hieman vilkaisten Helenaa sivusilmällä ottaa ruukun Takavaaran
sitä ojentaessa ja kaataa ensin Helenan kulhon ja sitten omansa puolilleen.
Tämän jälkeen hän asettaa ruukun takaisin keskelle ja ottaa kulhon
hitaasti käteensä. Päällikkö omaa kulhoaan kädessään pitäen kehoittaa
vieraita:
-No niin - ottakaamme terveydeksemme, metsästysonnelle, tulevalle vuodelle
ja kaikelle mahdolliselle maan ja taivaan välillä.
Tämän sanottuaan päällikkö ja Takavaara muitta mutkitta kumoavat kulhonsa
pohjia myöten tyhjiksi vieraiden vielä hetken tutkiskellessa kulhossa
olevaa kellertävää kiljua, mutta kohteliaisuuden nimissä ei voi kieltäytyä.
Turik saa kulautettua juoman kurkkuunsa tukevan irvistyksen kera, mutta
Helena saa otettua vain pienen maistiaisen kielensä päälle. Päällikkö
leveä hymy naamallaan kurottautuu ottamaan ruukkua Takavaaran vielä
kaataen hitaasti ja nautinnolla kiljua kurkkuunsa. Turik saa juomansa
alas ja laskee kulhon eteensä, mutta hänen naamallaan on lähinnä kovin
karvas ilme. Helena ei saa juotua omaansa, joten hän laskee kulhonsa
eteensä vain vähän siitä ottaneena. Tämän nähdessään päällikkö kaataessaan
itselleen lisää tuumii Turikille:
-Jos vaimosi ei jaksa, niin sinähän varmaan voit ottaa hänenkin kulhonsa.
Turik tähän vielä edellisen hiukan potkiskellessa takaisin:
-Jos minä hiukan pidän taukoa.
Päällikkö täyttää kulhoansa ruukusta, mutta saakin tällä kertaa kulhonsa
vain puolilleen ruukun tullessa tyhjäksi. Huomatessaan saaneensa vain
puoli kulhollista kiljua päällikkö tuumii nopeasti pojalleen Takavaaralle:
-Poika - kipaise nopeasti lisää juomaa!
Takavaara nappaa mitään tuumimatta ruukun isältään ja juoksee ulos
huoneesta. Päällikkö pojan mentyä ottaa puolillaan olevan kulhonsa käteensä
ja hiljaa naureskellen nostaa sen ylös tuumien vierailleen:
-No - mitäs vieraat, pitäisiköhän syödä jotakin?
Turik ja Helena huomaavat olevansa itse asiassa hyvinkin nälkäisiä, eikä
kummallekaan tule mieleen kieltäytyä tarjouksesta. Helena katsoo Turikia,
joka nyökkää takaisin ja vastaa isännälleen:
-Juu - mikäpäs siinä. Eipä tässä ole syöty sitten kun viimeksi.
Vanha mies naurahtaa ja huutaa ulos talosta:
-Tyttö hoi - tuo vieraille syöminkiä.
Seinän takaa kuuluu nuoren tytön vastaus:
-Joo.
Samassa ovesta pujahtaa sisälle Takavaara kantaen raskaan oloista ruukkua,
mikä selvästi ei ole sama, kun minkä hän oli vienyt ulos mennessään.
Takavaaran istuuduttua takaisin paikalleen päällikkö kulauttaa puolillaan
olleen kulhonsa tyhjäksi ja ojentaa sen eteen pyytääkseen lisää:
-Kaadahan poika lisää minulle.
Muitta mutkitta Takavaara kaataa ensin isänsä kulhon täyteen ja sitten
omansa jonka jälleen asettaa ruukun alas ringissä istuvien ihmisten
keskelle. Päällikön ja pojan vielä tyhjentäessä kulhojaan rientää sisälle
huoneeseen nuori tyttö kantaen vatia täynnä omenoita ja käristettyä
lihaa. Mitään sanomatta hän laskee vadin ruukun viereen keskelle ringissä
istuvia ihmisiä ja poistuu saman tien huoneesta taakseen katsomatta.
Päällikkö nautinnollisesti tyhjentäen kulhoaan suurpiirteisesti viittoo
vieraitaan ottamaan, jotka ripeästi nälkäisinä tarttuvat kulhon antimiin.
Kuluu tovi Turikin ja Helenan ahnaasti aterioidessa sekä Takavaaran ja
päällikön lähes yhtä ahnaasti kumotessa kupistaan kellertävää lientä.
Ruukun tyhjentyessä päällikkö ei enää halua lisää, vaan ottaa mukavan
takanojan ja alkaa kuunnella syksyistä tuulen huminaa Takavaaran vielä
hiljalleen tyhjentäessä omaa kulhoaan tyhjäksi. Pian vieraat saavat
ruokavadin tyhjäksi ja ateriansa päätökseen, jolloin päällikkö hieman
kohottautuu ja alkaa keskustelun:
-No niin vieraat - te siis olette Turik ja Helena. Minkä vuoksi te olitte
Ragavan linnoituksen joukkojen takaa-ajamat?
Korjaten istuma-asentoaan Turik vastaa selkeästi:
-Ragavan komentaja, joka nyt on kuollut, halusi kieltää minun ja Helenan
avioliiton ja pakottaa minut naimisiin aika kauhean noita-akan kanssa.
Remahtaen kovaan röhönauruun päällikkö hohottaa:
-Vai noita-akan...lienee aika paha kohtalo. Hetkinen...
Päällikön röhönauru keskeytyy ja hän näyttää tuumivan:
-Ragavan komentaja kuollut. Ei kai vaan juuri hän ole se, jonka Takavaara
tappoi?
Turik nyökkää mitään sanomatta. Päällikkö menee hyvinkin synkän näköiseksi
ja katsoo hiljaa Takavaaraa, joka hymy naamallaan ei juuri ymmärrä
synkkyyden syytä ja tarkoitusta. Päällikkö hieman vaikeroiden kääntyy
Turikia päin kysellen:
-Mikä sinä olet, jotta Ragavan linnoituksen komentaja olisi sinusta
kiinnostunut?
Turik kiertäen totuuden:
-Minä en ole kukaan tärkeä, mutta sillä on nyt merkitystä, kuinka aiot
menetellä kylän suhteen.
Päällikkö rypistäen kulmiaan hetken miettii:
-Aivan - tapahtunut on tapahtunut ja vain tulevaan voin vaikuttaa.
Takavaara - vaikka periaatteessa teit oikein, teit oikean emämunauksen.
Takavaaran hymy hyytyy ja hän muuttuu kysyvän näköiseksi, mutta hän ei sano
mitään. Päällikkö jatkaa katsoen Turikia:
-Emme voi luottaa teihin, koska te olette heikäläisiä. Toisaalta te olitte
heidän takaa-ajamiaan, joten te olette todennäköisesti heidän vihollisiaan.
Päällikkö pitää lyhyen ajatustuokion ja jatkaa yksinpuheluaan:
-Tämän kylän sijainti ei ole mikään salaisuus, joten linnoituksen sotilaat
löytävät tänne helposti. Meillä ei ole voimaa vastustaa linnoituksen
sotureita, joten joudumme siis jälleen siirtämään kylää pohjoiseen kohti
kurjempaa ja karumpaa maata.
Turik lausahtaa mietteissään:
-Jos sotilaat ovat lähteneet heti matkaan, heidän pitäisi olla pian täällä.
Voi kuitenkin olla, että heidän lähtönsä viivästyy johtajan kuoleman
aiheuttaman sekaannuksen vuoksi.
Päällikkö nousee seisomaan ja päättäväisenä lausuu:
-Ryhdytään sitten oitis toimiin ja lopetetaan tämä ryypiskely. Takavaara,
vie sana kaikkialle - kylä siirretään.
Mitään miettimättä Takavaara ponnistaa ylös lattialta ja juoksee ulos
huoneesta huutaen jo portailla: Kylä siirretään - kylä siirretään.
Ulkona alkaa selvästi tapahtua ja kaikkialta kuuluu kovasti tohinaa ja
puhetta. Päällikkö lähtee kävelemään ulos huoneesta ja kysyy vierailta
mennessään:
-Teidän on kai parasta lähteä omille teillenne. Teillä ei liene tulevaisuutta
meidän kanssamme.
Turik ottaa Helenaa kädestä ja nopeasti nousee lattialta päällikölle sanoen:
-Me kiitämme vieraanvaraisuudestanne ja lähdemme etelään. Teidänkin
on syytä pitää kiirettä, koska sotilaat voivat toimia hyvinkin nopeasti
verikoston ollessa kyseessä.
Päällikkö hymyillen taputtaa Turikia olkapäälle:
-Pidä sinä huoli perheestäsi, kyllä me aina olemme pärjänneet ja eiköhän
me pärjätä nytkin.
Turik ja päällikkö puristavat hetken kättä ja kolmikko poistuu ovesta ulos
vieraat edellä ja päällikkö hieman vaappuen perässä. Pariskunta kiiruhtaa
hevoselleen, joka on edelleen paikallaan aseineen kaikkineen. Hevonen
näyttää saaneen apetta ja satula on paikallaan, joten muitta mutkitta
Turik nostaa Helenan satulaan ja nousee itse perässä. Viimeisenä näkynä
metsäläisten kylän pihasta Turik ja Helena näkevät koko kylän olevan
liikkeellä purkamassa kaikkea mahdollista irtilähtevää. Tohina on valtaisa,
eikä kukaan päällikköä lukuun ottamatta enää kiinnitä huomiota pihalta
poistuvaan ratsuun ja kahteen ihmiseen sen selässä.


4. Uusi komentaja

Auringon valaistessa syksyistä metsäaukiota kaksi ratsastajaa yhden ratsun
selässä hiljalleen loittonevat metsäläisten pienestä kylästä, jonka on
määrä siirtyä jälleen kerran kauemmas pohjoiseen kohti kurjempia ja
huonompia asuinseutuja voimakkaampien tulokkaiden tieltä. Tälläkin kertaa
syy lähtöön on välitön väkivalta, joka uhkaa koko kylää pienimmästä
suurimpaan, mutta päin vastoin kuin aikaisemmilla kerroilla, on kylän
väki nyt lähtenyt liikekannalle ehkä hetkeä liian myöhään. Turikin ja Helenan
ratsun jo saavutettua metsänreuna ilmestyy kylän aukion toiselle puolelle
suuri joukko ratsastajia. Metsän suojaan jo päässeen pariskunnan näkökulmasta
näyttäisi siltä, kun osalla olisi viirit kohotettuna korkealle ilmaan
toisten kohottaessa miekkojaan ylös. Kauhea sotahuuto kajahtaa ilmoille
ja raivoisa sotajoukko karkaa avuttoman kylän kimppuun. Ratsastajien
lähestyessä kylää singahtaa kylästä kymmeniä nuolia kohti hyökkääjiä, mutta
yksikään ratsumies ei putoa hevostensa selästä. Raskaasti aseistetut ja
haarniskoidut sotilaat helposti jyräävät yli metsäläisten heikon puolustuksen
sisälle kylään ja täysi sekasorto on valmis. Heikosti varustautuneiden
kyläläisten vastarinta ei kestä kauaa ja hyvin nopeasti varsinainen taistelu
on muuttunut kaoottiseksi takaa-ajoksi ja teurastukseksi.
Metsän suojista tapahtumia seuraava pariskunta on laskeutunut satuloidun
ratsunsa selästä tiheän pensaikon suojiin voidakseen paremmin seurata
kauhistuttavaa näytelmää kuoleman ja kaaoksen täyttämässä pienessä kylässä.
Ilman täyttävät hirmuiset kiljahdukset ja huudot ja kaiken sekamelskan
keskeltä Turikin silmiin osuu haarniskoitu ratsastaja kädessään hänen sukunsa
viiri peitseen kiinnitettynä. Mies ei näytä itse osallistuvan verilöylyyn,
vaan hän tyytyy katselemaan hevosensa selästä tapahtumia aivan kuin
kyseessä olisi jokin näytelmä. Ylhäisesti hän antaa hevosensa seistä
paikallaan keskellä kauhua ja kuolemaa naisten, lasten ja miesten
ruumiiden lojuessa maassa teurastettuina taistelun vielä riehuessa joissakin
kohdin kylää. Turik ei voi olla tunnistamatta tuota kohdetta ja hiljaa
hän kuiskaa tulevalle vaimolleen Helenalle:
-Tuo mies tuolla keskelle, tuo joka kantaa minun sukuni viiriä on veljeni
Juhana.
Helena hieman kavahtaa, mutta sanoo sitten tilanteeseen nähden suhteellisen
tyynesti:
-Mutta eikö se ole kovin selvä - onhan hän sinun jälkeesi
todennäköinen komentaja linnoituksella.
Turik tähän tarkasti seuraten tapahtumien kulkua:
-Kyllä kyllä, mutta en olisi koskaan voinut kuvitella hänen kykenevän
tällaiseen tekoon. Hänestä on tullut todellinen komentaja ja suurmies.
Kuvittele, tällaisella teolla mies ostaa paikkansa valtakunnan
korkeimmissa kammareissa.
Helena kääntyy poispäin tuhoutuvasta kylästä ja kaihoisasti lausuu.
-Kuvittele, me juuri söimme ja joimme noiden kyläläisten kanssaan.
Turik edelleen tarkkaavaisesti seuraten tapahtumia vastaa Helenan
kaihoisuuteen arkipäivän realismilla:
-Kuvittele, he tappoivat isäni.
Turik kääntyy katsomaan Helenaa jatkaen:
-En kylläkään voi väittää, ettei isäni olisi ansainnut kohtaloaan, sillä
kusipäisempää ihmistä en ole tuntenut eläessäni. Ja katso nyt tuota
koppavaa suurta sankaria avuttomien kyläläisten keskellä. Siinä on
meidän uusi johtajamme.
Turik ryhtyy jälleen tarkkailemaan kylän tapahtumia jatkaen puhettaan:
-En voi väittää, ettei noiden metsän ihmisten kohtalo koskisi minuun, mutta
ei voi mitään. Täällä me olemme turvassa, joten aion seurata vielä hieman
pitempään tapahtumien kulkua. Haluan nähdä, kuinka pitkälle on valta
sokaissut veljeni mielen. Isäni kuolema on kostettu moneen kertaan.
Kääntäen huomionsa pois kylästä Helena käpertyy kiinni mieheensä, joka
tarkkaavainen ilme kasvoillaan vielä seuraa kylän lopullista tuhoa.
Kaikki vastarinta kylässä on nopeasti kukistettu, eikä taistelun äänet
enää kantaudu ilmoille. Soturit ovat laskeutuneet ratsailta osan jo
sytytellessä nuotiota erään majan raunioihin. Jotkut ovat ottaneet kypärän
pois päästään mukaan lukien komentaja, joka ei näytä laskeutuvan alas
ratsunsa selästä. Hänen eteensä raahataan vielä elossa olevia metsäläisiä,
jotka eivät näytä paljoa rimpuilevan vastaan vaan kiltisti alistuvat
osaansa vangittuina ja hävinneinä orjina. Orjina metsäläisiä ei kuitenkaan
käytetä, koska papiston laki kieltää orjuuden, eikä metsäläisiä muutoinkaan
haluttaisi nurkkiin varastamaan, niin kuin asia usein ilmaistaan. Niinpä
nytkin jää komentajalle vain yksi vaihtoehto:
-Tappakaa kaikki!
Ilman hetken viivettä lyövät soturit resuiset metsäläiset maahan miekoillaan,
eikä soturien kasvoilta paista mitään, joka osoittaisi heidän katsovan
tekevän väärää tekoa. Vailla ilmeen tuskaa pyyhkivät soturit veriset
miekkansa uhriensa vaatteisiin ja asettavat ne takaisin tuppeen lähtiessään
vielä katsomaan mahdollista lisäsaalista. Kylä on kuitenkin täysin
vailla mitään arvokasta tai varastettavaa ja ainoaksi saaliiksi jääkin
muutamat raiskattavat naiset, jotka eivät ole tehneet itsemurhaa. Pian
paikka on liekeissä viimeistä mökinrähjää myöten, eikä seuraavan kevään
koittaessa voi enää juuri kertoa paikalla sijainneen joskus kylän.
Aika kuluu ja karaistuneet soturit saavat tehtävänsä päätökseen. Kylä
on tuhottu viimeistä telttaa ja risukasaa myöten ja yhtään elävää
metsäläistä ei näy lähipiirissä. Miesten noustessa ratsaille puhuu komentaja
vielä katsellessaan roihuavia raunioita:
-Miehet - te olette nähneet metsäläisten nousevan meitä vastaan ennenkin.
Koskaan eivät metsäläiset opi kunnioittamaan esivaltaa ja järjestystä.
Siksi meitä tarvitaan. Me olemme järjestys, jota ilman laki ei toimi.
Olkoon tämä päivä esimerkkinä kaikille matsäläisille. Tämä alue on meidän.
Soturit puhkeavat huudahduksiin.
-Eläköön komentaja Juhana, eläköön komentaja Juhana...
Muutamien huudahduksien jälkeen Juhana keskeyttää huudahdukset ja jatkaa:
-Tehtävämme on päätöksessä. Pidämme tänä iltana juhlan linnoituksella,
jossa me kaikki, tämän päivän sankarit, juhlimme voittoamme. Lähtekäämme
ja jättäkäämme tämä haiseva metsäläispesä taaksemme.
Soturit huutavat jälleen, mutta tällä kertaa vain kerran:
-Eläköön.
Juhana nostaa viirinsä korkealle ilmaan ja karauttaa ratsunsa liikkeelle
auringon valaistessa kuulasta syyspäivää. Ratsujoukon taakse jää palavat
rauniot ja monet ruumiit, joiden tappajien sydämiä ei juuri paina
metsäläisten veri.


5.Piilopaikka

Turik ja Helena katselevat tuhottua kylää pensaikon suojista soturijoukon
hävitessä metsän rajaan. Kylästä ei näytä olevan muuta jäljellä, kuin
savuavat rauniot keskellä syksyistä metsäaukiota. Turik katsellen
kylän jäännöksiä tuumii Helenalle:
-Maksaako vaivaa käydä katsomassa kylän jäänteitä. Ketään ei ole varmaankaan
hengissä, ja mitään mukaanotettavaa ei löydy. Ymm.. täytyy varmaan
kuitenkin käväistä paikalla katsomassa, mutta ei ihan vielä. Täytyy
odotella turvallinen aika, jotta nuo ovat menneet.
Pariskunta odottelee tovin ratsastajajoukon häviämistä metsään ja Turik
tekee sillä aikaa laskelmaa hevosen sälässä olevista ruokatavaroista.
Kaikkea tarvittavaa näyttäisi olevan ainakin muutamaksi viikoksi eteenpäin,
mutta seuraavaksi tulevaksi talveksi pitäisi löytää piilopaikka. Turik
tuumii puoliksi itsekseen ja puoliksi Helenalle:
-Riittänee viikoksi nyt ainakin. Riittänee nyt ainakin vanhan Henrin
majalle. Riittää hyvin. Toivottavasti vanha Henri on vielä voimissaan.
Tovi kuluu odotellessa ja viimein Turik on varma, ettei kukaan sotureista
enää tarkkaile kylän suuntaan. Helena jää hevosen kanssa odottelemaan
matsän piiloon miehen mennessä jalan kylän raunioita tutkimaan. Kuluu
useampi tovi ja hetki, kunnes Turik palaa takaisin mukanaan jousi ja
monia nuolia, mutta mitään muuta hän ei ole saanut mukaan. Turik nopsasti
virkkoo:
-En muuta hyödyllistä löytänyt. Nyt käymme matkaan kohti länttä.
Helena ei kuitenkaan vastaa, vaan hänen takaansa esiin astuu matsäläinen
Takavaara jousi viritettynä kohti Turikia. Helena on pelokkaan näköinen,
mutta ei edelleenkään sano mitään. Takavaara aloittaa vuodatuksen
vihaisella ja värisevällä äänensävyllä:
-Tämä kaikki on sinun syytäsi ja siksi minä kostan sinulle koko kyläni
kurjan kohtalon.
Turik pysähtyy ja nopeasti miettii sanansa:
-Takavaara Takavaara, kovan onnen lapsi. Kostat ohikulkijalle kaiken
pahan, mitä kohtaat.
Takavaara kohottaa joustaan, mutta ei vielä ammu. Turik jatkaa nopeasti
kyhättyä puhettaan:
-Jos kostoa halajat, on sinun kostettava Juhanalle. Muistathan, minä olen
Juhanan vihollinen.
Takavaara näyttää kuin miettivän päänsä sisällä, mutta hänen silmistään
edelleen kuvastuu vain vihaa ja kostoa. Jousi vapisee hänen kädessään,
eikä älyn välke vieläkään tanssi hänen likaisilla kasvoillaan. Hampaitaan
väläytellen hän ikäänkuin käy itsensä kanssa keskustelua, mutta viisaus
ei ole kaikkien hyve. Yhtäkkiä kuitenkin hän laskee jousen alas ja
yllättävän tyynellä äänellä hän sanoo:
-Selvä - en tapa sinua, mutta sinun tulee auttaa minua minun kostossani.
Turik katsellen tiukasti Takavaaraa tuumii voimakkaasti:
-Selvä on, mutta nyt meidän matkamme on länteen. Jos haluat minun auttavan
sinua kostossa, sinun täytyy saurata minua ensin länteen, josta löydämme
tarvittavan avun ja suojan.
Takavaara epäilevänä katselee takaisin alta kulmiensa, mutta pian kuitenkin
hyväksyy tarjouksen ja virkkoo:
-Tehdään niin.
Metsäläinen laittaa jousensa pois ja kävelee Turikin luo ja taputtaa tätä
olkapäälle:
-Nyt meillä on yhteinen päämäärä. Nyt me olemme yksi ryhmä.
Turik tähän:
-Jep, joten eiköhän tästä mennä. Matkaa riittää.
Turik auttaa Helenan ratsun selkään ja kavutessaan itse perässä virkkoo
metsäläiselle:
-Olemme menossa vanhan Henrin majalle, jos se nimi merkitsee sinulle mitään.
En ole tavannut Henriä muutamaan vuoteen, joten en edes tiedä, onko
hän vielä hengissä. Luulempa kuitenkin hänen olevan.
Takavaara hymähtää hyväksyvästi, mutta ei sano enää mitään.
Syksyisen päivän kääntyessä iltaan matkaa kolmen ihmisen joukko kohti
länttä. Kaksi heistä on ratsun selässä ja yksi kulkee hevosen takana
jalan. Joukko ei paljoa puhele matkatessaan johtuen jo suhteellisen
ripeästä liikkumisnopeudesta. Ilma on kirkas ja matkanteko sujuu ilman
ongelmia. Illan tullen Takavaara tekee nuotion ja ryhmä leiriytyy
metsään pienelle aukiontapaiselle, jossa leirituli voi palaa sytyttämättä
metsää. Kukaan ei vartioi yötä, mutta eipä heidän untaan kukaan
häiritsekään. Aamulla matka jatkuu ja näin joukko liikkuu kohti länttä.
Toisena iltana he ovat saapuneet kukkuloille, jossa ei ole paljon puita,
mutta tämä ei estä ryhmää löytämästä suojaisaa leiripaikkaa kallion
kupeesta. Puuta löytyy riittävästi, jotta leirituli saadaan aikaiseksi,
eikä tänäkään yönä kukaan häiritse matkaajien unta. Kolmannen päivän aamuna
matkaajat nousevat ja jatkavat matkaa normaalisti päivän noustessa
kirkkaana valaisemaan syksyistä maisemaa karuilla rinteillä. Pelkästään
hevosella tämän matkan olisi taittanut päivässä, mutta jalkamiehen ollessa
matkassa, kestää matka nyt paljon pitempään. Yhtään ihmistä ei ole
näinä päivinä näkynyt, sillä tämä alue on erämaata, jossa vain muutamat
metsäläiset silloin tällöin liikuskelevat.
Kolmannen päivän tullessa puoleen ilmestyy erääseen mäen rinteeseen
kaksi pientä mökkiä, joista toisesta näyttäisi tulevan hieman savua.
Lähestyttäessä hieman paljastuu toisen mökin olevan hirsistä rakennettu
ja toisen olevan jonkinlainen kyhäelmä, jota ei juuri taloksi
voi kutsua. Hirsimökin vieressä kohoaa hyvin suuri havupuu, jollaiset
ovat aika harvinaisia tällä karulla alueella. Pihalla ei näy ketään,
mutta talosta tupruava savu paljastaa paikan olevan asuttu. Matkaajilta
kestää vielä tovi majalle ja heidän ollessa enää kymmenen metrin päässä
rakennuksista, mökin ovi aukeaa. Ulos hirsitalosta ehkä hieman horjuen
astelee partainen kumara vanha mies leveä hymy naamallaan virkkoen:
-Johan nyt on markkinat, ihmisiä.
Turik pysäyttää hevosen ja virkkoo takaisin:
-Hyvää päivää Henri.
Vanha mies nostaen kulmiaan ehkä hieman yllättyneenä tokaisee:
-Kukas se siinä...
Turik auttaa vanhusta muistiongelmissa:
-Minä olen Turik Ragavasta ja tämä on tuleva vaimoni Helena. Etkös muista
minua Ragavan linnoitukselta. Olen komentajan poika.
Henri nyökytellen päätään tuumii:
-Niin niin - Turik - tottahan toki - ja nytkö sitten olet saanut isästäsi
tarpeeksi - niin minäkin ja jo monta vuotta sitten. Kukas tämä jalkamies
sitten on. Näytät olevan metsäläisiä.
Takavaara puhuu vakaasti:
-Minä olen Takavaara. Kylämme päällikön poika...
Takavaaran ilme muuttuu synkemmäksi ja sävy laskee hieman:
-Tai oikeastaan entisen kylämme entisen päällikön poika.
Henri silittäen partaansa kääntyy takaisin mökkiinsä päin tuumien:
-Hmm..vai sillä tavalla. Tulkaapa sisällepäin. Minä lisäilen hieman pataan,
niin saadaan kaikki jotakin syödäksemme.
Talon sisätilan vallitsevin huonekalu on pitkä pirtin pöytä, joka kulkee
pitkittäin huoneen keskellä. Pöydän molemmin puolin on hirrenpuolikkaista
tehdyt pitkät penkit ja pöydän päällä on sammutettu lyhty. Talo on kaikin
puolin parempi ja tiiviimpi kuin metsäläisten vastaavat ja tällaisessa
paikassa voisi ihminen jo kuvitella asuvansa läpi talven tarvitsematta
jatkuvasti pelätä paleltuvansa hengiltä. Pirtin perällä on paksujen
täkkien ja muutaman taljan peittämä vuode, jonka päällä seinustalla
on suuri talja naulattuna seinään. Vuoteen vieressä on lämmitetty keittoliesi
porisevine patoineen ja suurine helkotelineineen. Huoneen vasemmalla
seinustalla on yksi avoinainen pieni ikkunaluukku, mikä normaalisti ei olisi
tähän aikaan vuodesta auki, mutta tämä päivä on vuodenaikaan nähden
siedettävän lämmin. Oikealla seinustalla on suuri suljettu kaappi, jonka
sisältöä voi vain arvailla. Pöydässä on katettuna vain yksi lautasen
tapainen, mutta yllättäen Henri kaivaa lieden vieressä olevasta korista
vielä kolme lisää ja laittaa ne päytään sanoen:
-Eiköhän teille ruoka kelpaa. Käykää istumaan, niin otetaan ryyppy.
Vieraan istuutuvat pöydän ääreen ilman lisäkehoituksia jätettyään
enimmät kantamuksensa ovensuuhun. Turik ja Helena istuutuvat rauhallisesti
katsellen huoneen sisustuksia, mutta Takavaara katselee oikealla seinustalla
olevaa kaappia naputellen hieman hermostuneen oloisesti pöytää. Henri
hääräilee lieden ääressä ja kaataa jostakin pussista suuren määrän jotakin
pataan porisemaan ja tuumii:
-Eiköhän se tuosta tokene.
Hetken istuskeltuaan Turik kysäisee kuulumisia:
-No, mitenkäs sinulla on mennyt sitten viimenäkemisen. Niin, isä muuten
on sitten kuollut, joten eipä sitäkään harmia tarvitse sinun sitten
enää miettiä.
Henri kääntyy käsiään rättiin pyyhkien ja puhelee:
-Vai on niin päässyt käymään. No - otan osaa suruusi, jos kovinkaan
taidat paljoja surra, vai arvaanko oikein.
Turik vastaa vain hymähdyksellä ja katselee seinällä olevia turkiksia.
Henri saa kätensä kuivattua ja lähtee kävelemään kohti kaappia puhellen:
-Niin niin, se ryyppy, ottaako kaikki, vai...
Takavaara heti ilman mietintää ilmoittaa:
-Kyllä minulle ainakin maistuu, enpä näistä muista nyt sitten tiedä.
Henri pääsee kaapille asti ja ottaa sieltä savisen pullon. Hetken kuin
miettien vanha mies katselee liedelle päin ja sitten tokaisee:
-Mukejahan tietysti ei ole, mutta eiköhän tämä nyt mene muutenkin.
Hetken mietittyään ja katseltuaan pulloa tuumii vanha mies vielä:
-Niin - Tämä on muuten sitten aika väkevää.
Henri lyö pullon pöytään ja istuu itse pöydän päässä olevalle turkiksella
päällystetylle tuolille. Takavaara muitta mutkitta tarttuu pulloon ja
kulauttaa kunnon kulauksen kurkkuunsa sillä seurauksella, että puolet
lentää kaaressa hänen eteensä pöydälle suuren köhinän ja röhinän säestämänä.
Takavaara kähisten lyö pullon takaisin pöydälle ja röhisee:
-Millä yrität minut myrkyttää.
Henri ottaa pullon itselleen ja pilke silmäkulmassa virkkoo:
-Heh - ei tätä oteta kuin kaljaa. Tämä on tosi ainetta - oikeata alkuainetta.
Tämä on hyvää. Tämä on ehtaa myrkkyä.
Tämän sanottuaan Henri ottaa pullosta pitkän ja hitaan ryypyn ja mitään
sanomatta asettaa pullon takaisin pöydälle onnellinen ja autuas ilme
kasvoillaan. Turik vilkaisee Henriä ja tuumii:
-Hm - kai se on sitten minun vuoro.
Muista poiketen mies kuitenkin ottaa vain pienen kostukkeen kielensä
päälle ja ilmeistä päätellen tämäkään ei häntä miellytä. Helena ei näytä
pienintäkään elettä tarttuakseen pulloon, mikä ei muita huoneessa olevia
näytä juurikaan häiritsevän. Pullon taas päästyä Turikilta päydälle
tarttuu siihen Takavaara kaksin käsin ja kumoaa kurkkuunsa tällä kertaa
hieman varovaisemmin, mutta kaksin verroin määrätietoisemmin. Edellisestä
oppineena metsäläinen hallitsee nyt homman ja ottaa kunnon pitkän
ryypyn pullon suusta. Tämä kuitenkaan ei osottaudu kovin viisaaksi teoksi,
sillä juuri saatuaan pullon pöytään kuuluu Takavaaran kurkusta "hik" ja
metsäläinen ryntää ovesta ulos pää kolmantena jalkana. Kulman takaa kuuluu
voimakas oksennusääni ja metsäläisen kirous. Henri pyörittelee päätään ja
tuumii:
-Voi voi - eräät ei ymmärrä. No, eipä tämä ole ensimmäinen metsäläinen, joka
tekee saman.
Henri nousee ylös ja menee takaisin lieden ääreen sekoittamaan pöperöitään,
jotka äänestä päätellen jo kiehuvat kovaa kyytiä. Hän siirtää hiukan
kattilaa liedellä sivummaksi ja palaa takaisin pöydän ääreen tuumien:
-No - mikäpäs saa teidät tänne keskelle erämaata, jos kerran isäsikin
on jo kuollut?
Turik pienen hetken mietinnän jälkeen aloittaa:
-Isänipä tähän onkin syyllinen. Hän aikoi pakkonaittaa minut erään Iidan
kanssa, jotta pääsisin rikkaaseen sukuun. Tämä oli mahdollista, koska
olen linnakkeen komentajan poika, joten perimäjärjestyksessä alueen
seuraava linnanhallitsija käytännössä.
Takavaara kompuroiden takaisin silälle raakkuu:
-Vai siitäkö tässä on kyse. Ja Juhana on sitten sinun veljesi. Kuinka
sinä sitten väitit minulle olevasi hänen vihollisensa.
Turik katsahtaen Tavaaraan terävästi lausuu:
-Ennen olimme Juhanan kanssa veljet. Nyt hän on pahantekijä ja murhaaja.
Minä en voi antaa hänen tahrata sukumme mainetta ja antaa nimemme
tulla muistetuksi tappajien sukuna. Minä pidän sanani ja autan sinua
sinun kostossasi, mutta en lupaa sinulle tappaa Juhanaa.
Takavaara kompuroi takaisin istumaan pöydän ääreen, mutta tällä kertaa
hän karttaa ottamasta pullosta mitään. Istuuduttuaan hän selvästi miettii
jotakin ja sitten puhuu:
-Minä haluan Juhanan hengiltä autoi sinä sitten tai et.
Henri puuttuu tässä vaiheessa keskusteluun ja ottaa pullon käteensä:
-Ystävä hyvä - ota vain kielen päälle pieni kostuke ja mieti uudestaan.
Usein asiat näyttävät valoisammilta pienen, mutta vain pienen jälkeen.
Takavaara katsahtaa Henriä hyvin epäilevästi, mutta ottaa pullon kuitenkin
käteensä. Vilkuillen Turikia ja Helenaa pöydän toisella puolella maistaa
Takavaara pullon suusta vain pienen pisaran ja asettaa pullon siististi
pöydälle. Henri nojautuen hieman eteenpäin heiluttelee aavistuksen
etusormeaan ja puhuu:
-Mistä nyt on niin kysymys, jotta ihmisiä ollaan lähdössä tappamaan?
Turik aloittaa:
-Hyvä, minäpä kerron - Lähdettyämme Helenan kanssa isääni pakoon, pääsimme
vai täpärästi kylästä ulos, kun isäni sotilaineen oli jo perässä. Olisimme
jääneet armotta kiinni, ellei tämä Takavaara tässä olisi ollut miehineen
metsänreunassa valppaana ja ampunut jousellaan isääni hengiltä. Kuljimme
metsäläisten kylään, johon seuraavana päivänä sotilaat hyökkäsivät
Juhanan johdolla. Kylä tuhottiin täysin ja ainoa eloonjäänyt taitaa
olla tämä Takavaara tässä. Nyt seuraavaksi aion lähteä takaisin Ragavaan
tarkoituksenani pysäyttää valjeni Juhana. En tosin tiedä mitä pitäisi
tehdä, jos en aio tappaa häntä.
Henri katsahtaa ensin Takavaaraa ja sitten hieman pitempään Helenaa, joka
on aivan sen näköinen, kuin aikoisi sanoa jotakin. Takavaara tiuskaisee
kuitenkin ensin:
-Kansani vaatii Juhanan henkeä. Eikö se ole kaikkein helpoin keino!
Henri miettien hetken ottaa vielä pienen ryypyn pullon suusta ja tokaisee:
-En sanoisi niin. Jos yhden tyrannin tappaa, nousee sen tilalle usein
toinen. Mitä kostamiseen tulee, se on välttämätöntä aina asianomaiselle
itselleen, mutta sivullinen näkee helpommin, mikä on totuus asiasta.
Helena saa viimein suunvuoron ja tarttuen Turikia käsivarresta puhuu
miehelleen:
-Mikä pakko sinun on mennä mihinkään, olethan nyttemmin siellä pelkkä
lainsuojaton ja henkipatto, metsäläisten apuri. Emmekö voi seurata
suunnittelemaamme tietä ja pyrkiä Vuoriniittyyn, missä pappi voisi
meidät vihkiä.
Turik vastaa pitkällä hymähdyksellä ja tuumii:
-Ehkä, mutta taisin jo luvata Takavaaralle lähteä Ragavaan.
Takavaara hieman tasaisemmalla äänensävyllä:
-Aivan, ja sen me myös teemme.
Henri ottaa rennomman takakenoasennon tuolissaan ja hapuilee piippu
taskustaan. Löydettyään tupakkansa toisesta taskusta hän alkaa tehdä
piipullista ja puhuu:
-Niinpä niin. Ja mitähän sinä Takavaara aikoisit sitten tehdä siellä
Ragavassa, kun olette pääseet sinne? Linnoituksia ei niin vaan tuhoata,
eikä niiden komentajia niin vaan käydä salamurhaamassa. Jos suoraan
saan sanoa, olet kuin kirppu, joka aikoo kostaa koiralle, että se
rapsuttaa itseään aika ajoin.
Takavaara harmistuneena kiemurtelee hieman ja tuumii ankarasti
saamatta kuitenkaan kasaan mitään sanomisen arvoista. Tulee hetken
hiljaisuus, jota rikkoo vain hiljalleen kiehuvan ruuan kuplinta ja
lieden tulen hiljainen lepatus. Henri nousee saatuaan piipullisensa
valmiiksi ja menee lieden ääreen ottaakseen tulipesästä tikulla tulta
piippuunsa. Kukaan ei edelleenkään sano mitään Henrin palatessa pöydän
ääreen tuprutellen tyytyväisen näköisenä piippuaan. Viimein Turik
sanoo:
-Minulla on ajatus, mutta ensin vaadin sinulta Takavaara lupauksen,
että jätät Juhanan kanssa asioinnin minun huolekseni. Minä siis saan
päättää, tapammeko Juhanan vai ei ja minun tämän hetken aikomus
ei todellakaan ole tappaa häntä.
Takavaara ei ensin vastaa mitään, mutta hän näyttää miettivän ankarasti.
Helena puristaa miehensä kättä ja Henri polttelee rennossa takakenossa
piippuaan aivan kuin mikään maailmassa ei häntä paljoa painaisi. Takavaara
ajattelee ja ajattelee, mutta tarkempi tarkastelu metsäläisen ilmeistä
voisi kertoa, että ajatuksen juoksu on kovin hidasta vihan sumentamassa
mielessä. Mitään ei tunnu syntyvän ja viimein Takavaara tarttuu jälleen
pöydällä olevaan pulloon ja ottaa varovaisen pienen ryypyn pullon suusta.
Tulee jälleen pieni hiljaisuus Turikin ja Helenan katsellessa itsensä
kanssa painiskelevaa metsäläistä Henrin poltellessa kaikessa rauhassa
piipullistaan. Koska mitään ei ala syntyä, sanoo Turik tiukkaan äänensävyyn
Takavaaralle:
-Ei tämän nyt niin vaikea päätös pitäisi olla. Ilman minun apuani ei sinulla
ole mitään mahdollisuuksia.
Kuuluu masentunut huokaus Takavaaran hengähtäessä, jota seuraa metsäläisen
puhe:
-Niinpä niin, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Minulla on aseenani
luukärkiset nuolet ja vastustajillani on kiiltävät ja vahvat aseet ja
haarniskat. Jos et sinä auta minua, ei minulla ole mahdollisuuksia.
Tehdään sitten niin. Sinä johdat matkaa alusta loppuun ja minä tulen
vain apumieheksi mukaan.
Turik välittömästi läimäyttää pöytää ja toteaa:
-Hyvä.
Henri vielä tuprutellen piipullistaan tasaiseen tapaansa lausahtaa:
-Joo, arvaan, mitä sinulla Turik on suunnitelmana, sillä minä tunnen
myös Ragavan linnoitusta. Oli miten oli, vaikka pääsisit salakäytävää
Juhanan luo, miten aiot sitten toimia? Muista nyt, että Juhana ei
välttämättä ole ainoa, joka on halunnut kostaa metsäläisille. Linnoitukselle
on varmasti isäsi kuoleman johdosta saapunut muutakin väkeä. Sanoisin,
että oli tilanne mikä tahansa, ei tästä reisusta seuraa mitään viisasta.
Turik menee hetkeksi mietteliääksi ja sitten tuumii:
-Ehkä ei...Oli miten oli-linnoituksella on ainakin Iida seurueineen, johon
kuuluu ainakin yksi pappi, joka voisi hyvinkin painostaa metsäläis-
jahtiin. En osaa sanoa, vaikka Iida itsekin olisi vaatimassa metsäläisten
henkeä. Oli miten oli, Juhana ei nyt ainakaan ole syytön ja minä olen
jo luvannut lähteä.
Tässä vaiheessa Takavaara keskeyttää:
-Vai salakäytävää. Sinä siis tiedät salakäytävän linnakkeen sisälle?!
Turik toteaa tähän rauhallisesti:
-Kyllä ja se onkin sitten minun ainoa valttini. Minä pääsen käytävää
suoraan komentajan huoneeseen. Juhana ei välttämättä edes tiedä
tämän käytävän olevan olemassa, sillä niin tarkkaan varjeltu salaisuus
se on.
Henri hiljalleen poltellen piipullistaan tuumii tähän:
-Ja edelleen kysymys kuuluu - mitä sitten aiot tehdä?
Turik jää hetkeksi miettimään, mutta sitten vastaa vakaalla äänensävyllä:
-Minä kysyn ensin ja päätän vasta sitten.
Kääntäen katseensa Helenaan päin Turik puhuu tulevalle vaimolleen:
-Ja sinä Helena, sinä jäät tänne siksi, kunnes minä palaan Ragavasta.
Ratsain matkaan ei pitäisi mennä kuin päivä sinne ja päivä takaisin.
Sitten, sen jälkeen me voimme lähteä Vuoriniittyyn, jossa pappi voi
meidät vihkiä.
Helena ei vastaa, mutta hänen kasvoiltaan voi lukea hiljaisen myöntymisen,
joka kuitenkaan ei voi peittää hänen sisällään vallitsevaa ristiriitaa
miehensä tekoja kohtaan. Henri edelleen poltellen piipullistaan tuumii:
-Ja sitten kun olette Vuoriniityssä, mitäs sitten.
Turik katsahtaa Henriin ja vastaa aavistuksen ääntään vahvistaen:
-Minä teen tietysti työtä. Vuoriniityssä ei louhokseen kykenevä jää ilman
tekemistä, mutta luulenpa pääseväni jopa Geofriuksen joukkoihin,
sillä minä olen kykenevä soturi.
Henri kesken piipun henkäisyn toteaa:
-Ei ei ei, en minä sitä tarkoittanut - Tarkoitin, että etkö pelkää, että
joku tunnistaa sinut Ragavan komentajan pojaksi. Vaikka avointa sotaa
ei ole valtakuntien välille julistettu, ei naapureita katsota hyvällä.
Turik jää hetkeksi mietiskelemään, mutta toteaa pian tasaisesti:
-hm - ei voi mitään, sitten joudun valehtelemaan nimeni. Tai sitten emme
mene Vuoriniittyyn. Sen voimme kuitenkin päättää sitten, kun olemme
palanneet takaisin. Nyt ei ole sen aika.
Henri toteaa tähän hyvin tyynesti:
-niin on - nyt on aika syödä ja ottaa vielä ryyppy.
Päivä kuluu suhteellisen rattoisasti neljän ihmisen istuskellessa pirtissä
ja kuljeskellessa majan lähellä syksyisen ruskan peittämällä mäellä.
Turik valmistautuu seuraavan päivän matkaan ja Takavaara kuuntelee
viinapullo toverinaan Henrin ihmeellisiä tarinoita vuosien takaa.
Helena on tekevinään pieniä askareita, mutta aivan selvästi päällimäisenä
hänen mielessään on huoli tulevasta matkasta, johon hänen miehensä on
lähtevä. Hän ei kuitenkaan sano mitään, sillä hän tietää Turikin pitävän
päänsä, kun on kerran päättänyt jotakin. Illan tullen väki käy levolle,
eikä yöllä pieninkään häiriö vaivaa nukkuvia täällä korven keskellä.

6.Ragavan johtaja

Aamulla heti päivän hiukan sarastaessa astuvat soturit Turik ja Takavaara
pirtistä täysin aseistautuneina lähteäkseen vaaralliselle matkalle
tarkoituksenaan ojentaa Ragavaan linnakkeen komentajaa tämän pahojen tekojen
tähden. Turikilla on aseinaan jousi nuolineen sekä vyöllä roikkuva miekka,
mutta Takavaaralla on vain rähjäinen jousensa nuolineen sekä jonkinlainen
puinen piikki vyöllään. Molemmat ovat kuitenkin hyvin itsevarman oloisia,
vaikka he eivät todellakaan näytä olevan kyllin vahvoja voidakseen
uhmata kokonaista linnoitusta useine kymmenine sotilaineen. Turik syleilee
morsiantaan ja kättelee Henriä sanoen itsevarmasti molemmille:
-Jos emme näe enää, niin sitten ei voi mitään. Minä aion kuitenkin tulla
takaisin.
Henri virkkoo vailla huolen häivää:
-Varmasti tulettekin. Eihän siitä ole epäilystäkään.
Hieman vakavammaksi ilmeeltään tullen Henri kuitenkin vielä tuumii:
-Edelleen kuitenkin voisin väittää, ettei tästä seuraa mitään hyvää.
Turik vastaa tähän nyökkäillen:
-Voi olla, mutta en voi jättää tätä tekemättäkään.
Takavaara kiiveten hevosen selkään huutaa:
-Jep - eiköhän sitten mennä.
Turik vielä luoden viimeisen silmäyksen Henriin ja sitten Helenaan kääntyy
hevoselleen ja nousee ohjastamaan sitä Takavaaran eteen.
Taival Ragavaan on korpinen, mutta ei liian vaikeakulkuinen hevoselle
ja niinpä matka taittuukin hyvää vauhtia. Miehet antavat hevosen levätä
aika ajoin ja ottavat itsekin vettä leilistä, mutta suurempia taukoja
ei pidetä. Puhetta on hyvin harvakseltaan, jos ollenkaan, sillä molempien
mieltä painaa raskas keskittyminen tulevaan koitokseen, jossa
epäonnistumisesta seuraa varma kuolema. Ihmisiä ei matkalla näy ja
ainoa seuralainen onkin syksyinen humiseva tuuli, joka hiljalleen
raastaa lehtipuista niiden värikkäitä lehtiä mukaansa ilmaan leijailemaan.
Puolilta päivin miehet pysähtyvät hetkeksi aterioimaan, mutta tällöinkään
nuotiota ei tehdä, sillä pysähdys kestää vain aterian ja hevosen ruokkimisen
verran. Montaakaan sanaa ei vaihdeta, kunnes Takavaara yllättäen avaa
suunsa kesken syömisen:
-Mitä oikein aiot tehdä, kun olet saanut Juhanan kiinni?
Turik hieman miettien pureskelee suupalansa loppuun ja vastaa sitten
hitaaseen sävyyn:
-En ole vielä päättänyt. Ensimmäisenä minun täytyy kysyä häneltä
totuutta. Tällöin sinun ei vielä pidä olla näkyvissä. Teemme seuraavasti:
Päästyämme salakäytävän loppuun minä avaan oven ja yllätän nukkuvan
Juhanan. Olen varma, että Juhana on ottanut komentajan huoneen käyttöönsä.
Sinä saat tulla huoneeseen vasta, kun minä sanon niin.
Takavaara vielä syöden leipäänsä mumisee ruoka suussa:
-Tehdään sitten niin.
Turik jatkaa vielä puhettaan mietteissään:
-En uskaltane mennä kylässä käymään, sillä joku voisi tunnistaa minut.
Voi olla viisainta mennä suoraan linnakkeelle ja hoitaa tämä pois.
Takavaara vastaa tähän vain mumisten ja leipäänsä mussuttaen.
Ateria on nopeasti syöty ja miehet nousevat ratsaille jälleen matkaansa
jatkaakseen. Taival käy pian ryteikköisemmäksi, mutta edelleenkään se
ei tuota hevoselle ongelmia ja eteneminen ruskaisessa metsässä käy
aivan ongelmitta. Päivän jo kääntyessä iltaan saapuvat soturit matsän
reunaan, josta Ragavan kylä ja linnoitus näkyy. Kylä on alavampana
mäen alla ja linnoitus seisoo korkeampana lähes puuttomaksi hakatun
mäen nyppylällä. Linnoitus ei ole suuren suuri ja sitä voisi hyvällä
omalla tunnolla kutsua varustukseksikin, mutta nimitys linnoitus on
vakiintunut ihmisten puheeseen. Tiellä linnoitukselta kylään näkyy
vielä muutama ihminen kulkevan kylään päin, mutta muutoin paikka näyttäisi
jo olevan levolle vetäytymässä, eikä kenenkään voisi kuvitella näkevän
vielä metsän siimeksessä lymyilevää kahta soturia. Turik ei anna hevosensa
astella metsästä ulos vaan pysähtyy metsän reunaan ja astuu alas maahan
Takavaaran seuratessa esimerkkiä. Turik tuumii mietteliäänä katsellen
kylään päin:
-Odotamme tässä pimeän tuloa. Jahka on riittävän hämärää siirrymme toiselle
puolelle linnoitusta, sillä käytävä on sillä puolen.
Takavaara ei esitä vastaväitteitä vaan muitta mutkitta pyllähtää sammaleelle
ja ottaa rennosti. Ilta kuluu miesten rauhassa odotellessa ja kuunnellessa
ympäristönsä ääniä, mutta yhtäkään ihmistä ei lähimaastossa liikuskele
enää tähän aikaan vuorokaudesta. Taivas on puoliksi pilviverhon peittämä,
mutta auringon laskettua puolikas kuu valaisee jonkin verran maisemaa.
Noin tunnin odottelun jäljestä Turik antaa lähtömerkin Takavaaralle, joka
jo melkein on ehtinyt uneen, mutta merkin huomatessaan on nopeasti
valmis liikkeelle. Soturit jatkavat taivallustaan kohti linnoituksen
toista puolta, mutta tällä kertaa hevosta taluttaen ja metsän siimeksessä
pysytellen. Noin puolessa välissä matkaa halkaisee metsän tie, joka
kulkee Ragavasta etelään Rajakatseen alueelle. Tiellä ei kulje enää
tähän vuorokauden aikaan ketään, mutta tien ylitys sujuu silti hyvin
suurta varovaisuutta noudattaen. Hyvin yllättäen miesten ylitettyä tie
pyrähtää heidän edestään metsäkanalintu maasta lentoon, mikä saa
Takavaaran virittämään jousensa hyvin nopeasti, mutta hän ei kuitenkaan
laukaise nuolta huomattuaan tilanteen vähyyden. Miehet pysähtyvät hetkeksi
kuulostelemaan maailmaa, mutta ainoa asia, jonka voi varmasti sanoa
kuulevansa on tuulen suhina puissa ja sydämen tykytys rinnassa. Lyhyen
tauon jälkeen Turik nyökkää Takavaaralle merkiksi jatkaa matkaa ja
soturit etenevät jälleen hevostaan taluttaen pimeässä metsässä, jota
vain vaivoin kuu hieman valaisee. Lopulta matka pääsee päämääräänsä ja
Turik hiljaa viestii Takavaaralle:
-Tässä sen pitäisi olla.
Paikalla on lähes täysin sammaleen ja jäkälän peittämä suuri kivi, jonka
oikealla puolella on tasainen kohta kiven kupeessa. Turik sitoo hevosen
suitset puun oksaan ja taputtaa hevostaan rauhoitellakseen tätä puhellen
vielä sille rauhoittavasti, vaikka tämä ei näytä olevankaan yhtään sen
hermostuneempi kuin yleensäkään. Sen sijaan Takavaara tuntuisi olevan
hieman hermostuneempi, mutta tämä ei haitanne tehtävän etenemistä. Saatuaan
hevosensa kiinnitettyä suitsista puun oksaan siirtyy Turik suuren kiven
sivussa olevan tasaisen sammaleen peittämän kohdan viereen. Muitta mutkitta
hän löytää noin keskikohdalta jotakin, johon tarttua, ja tempaisee sammaleen
peittämän paksun puisen salakäytävän sisäänkäynnin auki. Tämän tehtyään
Turik astuu muutaman askeleen taakse päin antaen pahimman tunkkaisuuden
mennä menojaan ja astuu jälleen hevosensa luo ottaakseen satulalaukusta
jotakin. Takavaara ei voi vastustaa kiusausta ja menee välittömästi
kurkistelemaan käytävää, mutta sen täydellisen pimeyden vuoksi ei
syvyyksistä saa mitään tietoa. Tähän on kuitenkin tulossa apu, sillä
Turik on jo tekemässä tulta tuluksillaan, jotka hän on kaivanut hevosensa
satulalaukusta. Tulta tehdessään Turik puhuu Takavaaralle hiljaisella
äänensävyllä:
-Kuuntelehan sitten. Kun saan tulen aikaiseksi, otat välittömästi soihdun
ja sytytät sen. Tämän jälkeen menet nopeasti sisälle käytävään, jotta
kukaan ei näe tulen kajastusta. Ymmärretty?
Takavaara saapuu tulentekopaikalle ja ottaa soihdun Turikin vierestä
vastaten normaalilla äänenpainolla:
-Juu juu.
Pian tuli leimahtaa ja Takavaara sytyttää soihtunsa, jonka sytyttyä hän
singahtaa käytävän päähän pidellen soihtua niin syvällä käytävässä kuin
uskaltaa. Havaittuaan soihdun palavan Turik sammuttaa tuluksista saadun
tulen nopeasti ja tarkastaa huolellisesti, ettei siitä jää mitään
kytemään. Tämän tehtyään hän laittaa tulukset takaisin hevosen satulalaukkuun
ja menee Takavaaran perässä käytävään.
Käytävä sukeltaa suhteellisen jyrkkänä maan uumeniin joidenkin metrien
syvyyteen ja muutamien alussa olevien kivisten portaiden jälkeen muuttuu
maapohjaiseksi. Katosta tippuu muutamia vesipisaroita sieltä täältä ja ilma
on kovasti tunkkaista. Holvit ovat puuta ja kiveä, mutta miesten askeleet
käytävässä aiheuttavat aika ajoin hieman maa-aineksen rapisemista katon
rakenteista. Kaiken kaikkiaan tunnelma käytävässä on karmiva ja tätä
vielä hieman siivittävät muutamat hiiret, jotka sujahtelevat karkuun
etenevän valon tieltä. Tukevat hämähäkin seitit peittävät joitakin
kohtia käytävästä, mutta soihdulla on helppo tehdä tietä eteensä. Takavaara
luovuttaa jonkin askeleen jälkeen soihdun Turikille, joka ilman sananvaihtoa
siirtyy etummaiseksi tietä näyttämään. Käytävä pysyy melkein muuttumattomana
pitkän tovin, kunnes se jälleen lähtee kohoamaan ylemmäs kohti maatasoa.
Eräässä kohtaa käytävää on hirrenpätkä poikittain, mutta se ei estä
kulkemista sen ohi. Turik astuessaan ohittamaan hirttä kääntyy Takavaaraan
päin ja kuiskii:
-Varovasti Takavaara. Tässä on ansa. Hirttä ei saa kaataa.
Takavaara katsoo silmät ympyriäisinä takaisin, mutta ei sano mitään
vastaukseksi. Hirsi on ohitettu helposti ja pian sen jälkeen eteen avautuu
salakäytävän pää, joka on puinen seinä. Miehet hiipivät hyvin varovaisesti
niin pitkälle käytävään kuin pääsevät ja pysähtyvät ihmettelemään seinään
loppuvaa käytävää. Turik asettaa soihdun seinällä olevaan soihtutelineeseen
ja alkaa kuulostella seinän läpi kuitenkaan kuulematta mitään. Nopeasti
kärsimättömäksi tuleva metsäläinen hiljaa tiuskaisee Turikille:
-No!
Turik vilkaisee vihaisesti Takavaaraa ja viittoo tätä olemaan hiljaa.
Lyhyen ihmettelyn jälkeen Turik kuiskii hyvin hiljaa Takavaaralle:
-Minä avaan nyt oven. Kuten sovimme, sinä jäät tälle puolelle odottamaan,
kunnes kutsun sinut.
Takavaara nyökkää takaisin ja ottaa jousensa olaltaan ja laittaa siihen
nuolen valmiiksi asettaan kuitenkaan vielä virittämättä. Turik katselee
vielä hetken tilannetta ja ottaa soihdun vasempaan käteensä ja vetää
miekan tupesta oikeaan käteensä. Hetken punnittua esineitä kädessään hän
alkaa painaa puisen seinän oikeata puolta eteenpäin koko ruumiinsa painolla.
Hitaasti ja naristen alkaa ovi aueta ja niin nopeasti, kuin ovesta pääsee
läpi singahtaa Turik sisälle. Huone on ilmeisesti hiukan muuttunut Turikin
viimenäkemältä, sillä hän joutuu aavistuksen ihmettelemään näkemäänsä, mutta
nopeasti hän havaitsee parivuoteen huoneen vasemmassa nurkassa. Vuoteessa
on ilmiselvästi kaksi hahmoa peitteiden alla, joista seinän puolelle
nukkuva ilmeisesti on herännyt tapahtumien ääniin. Tilanne on kuitenkin
täysin Turikin hallinnassa ja hyvin nopeasti hän on vuoteen luona
uhittelemassa unestaan nopeasti herääviä. Seinän puolella oleva nainen
vetäytyy nopeasti nurkkaan päin nähdessään jonkun ilmestyneen hänen
makuukammariinsa ja huoneen puolella makaava mies koettaa hapuilla
vuoteensa vierestä miekkaansa. Yritys on kuitenkin täysin turha, sillä
Turikin miekka löytää tiensä miehen kaulalle nopeammin kuin tämä ehtii
edes saavuttaa miekkansa kädensijaa. Mies havaittuaan hävinneensä
tilanteen pysähtyy liikkeessään ja kysyy:
-Kuka?
Nainen nurkassa ei huuda eikä muutoinkaan metelöi, kuten voisi tilanteessa
kuvitella. Hän vain katselee pysyen peitteidensä alla aivan kuin suojassa.
Turik vastaa miehen kysymykseen ehkä hieman ivallisuutta ääneensä sekoittaen:
-Onko se itse linnoituksen komentaja vai kuinka!
Mies asentoaan kohottaen nopeasti vastaa:
-Turik, veljeni, mitä tämä tarkoittaa, kuinka olet täällä? Oletko tullut
vaatimaan linnoitusta itsellesi. Se kuuluisi sinulle, mutta olet nyt
etsintäkuulutettu. Sinun olisi paras paeta.
Turik hieman löysentäen otettaan vastaa:
-Juhana, veljeni, en minä enää kuvittele pääseväni komentamaan yhtään mitään.
Olen täällä kysyäkseni sinun tekojesi perään. Minä kysyn, oletko syyllinen
metsäläisten kylän teurastukseen?
Juhana hieman ihmeissään kysyy vastaan:
-Mitä, miksi sinä olisit kiinnostunut metsäläisten kohtaloista?
Turik vahvistaen ääntään kysyy uudestaan:
-Minä olen joutunut lupaamaan eräälle metsäläiselle auttaa häntä kostossa.
Toisaalta hän joutui lupaamaan minulle oikeuden päättää miten. Siispä vastaa
minulle! Oletko teurastanut metsäläiskylän?
Juhana hieman löysäten puhetyyliään vastaa:
-Täytyihän isän kuolema kostaa. Eikö yksi villien kylä juuri ja juuri vastaa
linnakkeen komentajan henkeä.
Turik painaen Juhanan alas vuodettaan vastaan kiristää vielä miekkansa
terän otetta ja puhuu:
-Etkö nyt ymmärrä mitään. Vaikka isämme olikin paha, ei meidän tarvitse olla.
Meidän ei tarvitse tahrata käsiämme satojen vereen täyttääksemme
kostomme.
Juhana ihmetellen vastaa veljensä syytöksiin:
-En ymmärrä sinua. Miksi olet kääntynyt meitä vastaan ja siirtynyt
metsäläisten puolelle. Vaikka isämme olikin paha, ei se anna sinulle
oikeutta kääntyä sukuasi ja kuningaskuntaasi vastaan.
Turik hieman hellää miekkansa kuristusotetta ja vastaa hiljaa:
-Meillä on aina ollut suuria erimielisyyksiä. Sinä tottelit isää siinä
kun minä tein vastaan. Ja niin on käynyt loppuun asti. Sinä palvelit
ja sait palkkioksesi tämän rotankolon. Minä nousin vastaan ja sain
palkkiokseni sotilaat perääni. Minä en aio tappaa sinua. Minä vain
vaadin sinulta lupauksen.
Turikin katse osuu nurkassa kyyhöttävän naisen kasvoihin, joihin soihdun
lepattava liekki luo riittävän valon. Kasvot ovat tutut ja tämän nähdessään
Turik hieman kiivastuu:
-Iida!
Nainen kohottautuu hieman asemastaan ja puhuu:
-Kun minä en sinulle kelvannut, kelpasin minä sentään veljellesi.
Juhana jo hieman hätää kärsien miekan terän puristaessa kaulaansa:
-Katsos nyt veliseni. En minä yksin täällä määrää. Täällä on Iidan isä
ja hänen veljensä, joka on korkea pappi. Luuletko, että tällaisen rotankolon
komentaja on korkea herra. Päästä minut hullu ennen kuin tapat minut. En
minä halunnut tuhota kylää, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä?
Turik alkaa hiljalleen hellätä otetta veljestään, kun Iida yllättäen toimii
ja nappaa peittonsa alta hyvin nopeasti tikarin esille ja sinkoaa sen
päin Turikia. Silmän räpäyksessä veitsi sivaltaa Turikin oikeaa kättä
ja tuskan kirvoittamana miekka putoaa lattialle. Osuma ei ole kovin vakava,
mutta verta vuotavana Turik lähtee nopeasti vetäytymään kohti salaovea,
josta oli tullutkin. Juhana ponnistaa salamana ylös vuoteestaan ja löytää
nopeasti miekkansa sänkynsä vierestä, mutta Takavaara on jo ilmestynyt
huoneeseen viritettyine jousineen virkkoen:
-Nyt on minun kansani vuoro!
Takavaara jää kuitenkin hetkeksi liikaa hekumoimaan kostonsa ihanuutta
ja Turik ehtii tönäistä Takavaaraa riittävästi, jotta lähtevä nuoli
sinkoaa kauaksi ohi Juhanasta ja Iidasta. Takavaara hampaidensa välistä
muristen vetää puisen pitkän piikkinsä vyöltään ja murisee Turikille:
-Nytkö olet sitten minua vastaan?
Turik vihaisena tiuskaisee Takavaaralle:
-Etkö kuullut hölmö!
Takavaara jää seisomaan piikki ojossa katsellen edessään soihtua pitelevää
Turikia tiukka ilme naamallaan. Iidan pääsee ylös vuoteestaan ja peitteisiinsä
kääriytyneenä hän hypähtää kohti ovea aikeenaan ilmi selvästi
hälyyttää apuvoimia. Juhana kuitenkin nappaa Iidaa käsivarresta kiinni
sanoen tälle voimakkaasti:
-Vaimo - tämä ei kuulu nyt muille.
Iida koettaa rimpuilla vastaan, mutta Juhana tiukentaa otettaan vaimonsa
käsivarresta. Miekkaansa koholla pitäen Juhana vakavana toteaa Turikille:
-Olet sanonut sanottavasi. Minä en voi luvata sinulle mitään muuta kuin
hallita taitojeni mukaan. En lähetä perääsi ketään, mutta kuten voit
arvata, minä en ole suuri päällikkö. Olen käskyläisten käskettävä.
Jos en yritä rimpuilla vastaan saan pitää paikkani ja asemani, mutta
jos teen kuten sinä, olen pian lainsuojaton kuten sinä.
Turik hieman päätään laskien toteaa takaisin:
-Olen ollut hölmö, mutta minua sitoi tälle metsäläiselle annettu lupaus.
Minä katoan ja en enää palaa.
Juhana edelleen pitäen vaimonsa käsivarresta kiinni pudottaa miekkansa
vuoteelleen ja tarjoaa kättään Turikille sanoen:
-Jää hyvästi veljeni. Et todellakaan voi palata enää takaisin.
Turik kohottaa oikeaa verta hiljakseen vuotavaa käsivarttaan ja tarttuu
veljensä käteen sanoen:
-Hyvästi. Sulje käytävä lopullisesti mentyäni.
Turik poimii varovasti maasta miekkansa ja asettaa sen takaisin tuppeen.
Takavaara katoaa nopeasti salaovesta ulos Turikin pian seuratessa häntä
takaisin tunkkaiseen ja kurjaan onkaloon. Matka ulos pimeään odottavalle
hevoselle on nopeasti suoritettu ja matka pimeään metsään alkaa. Takavaara
ei kuitenkaan enää nouse Turikin hevosen selkään vaan tuumii tälle:
-Meidänkin on nyt aika erota. Vaikka et minua juuri auttanutkaan, en
voi moittia sinua. Toivon sinulle kuitenkin kaikkea hyvää matkoillesi.
Turik hevosensa selästä vastaa ojentaen kätensä metsäläiselle:
-Kuten myös sinulle Takavaara. Älä hankkiudu ongelmiin.
Takavaara puristaa Turikin kättä, mutta ei enää sano mitään.