Sumujärven synty

Tämä tarina on osa Kivimetsän heimon metsäläisten perinnettä, jotka asuvat melko lähellä Rajakatsetta.


Kauan aikaa sitten oli ihmisiä maan päällä vain vähän, ja he elivät pienissä perheissä. Eräässä perheessä oli nuori neito, jonka kerrottiin olevan niin kaunis, että kaukaakin saapui kosijoita pyytämään häntä puolisokseen. Lopulta neidon vanhemmat sopivat avioliitosta erään nuorukaisen vanhempien kanssa. Tästä kuultuaan neito suivaantui, eihän hän ollut nuorukaista edes nähnyt! Hän yritti saada vanhempiaan taivuteltua, mutta hänen isänsä vain käski tämän odottaa rauhassa, sulhanen oli kyllä miellyttävä mies. Kun nuorukainen sai kuulla morsiamen vastáhakoisuudesta, pyysi hän isältään luvan saada käydä katsomassa neitoa, ja mikäli tämä ei siltikään häntä tahtoisi naida, peruuttaa sopimuksen. Hänet otettiin hyvin vastaan, syötettiin ja huolehdittiin. Morsianta ei kuitenkaan näkynyt, ja morsiamen äiti kertoikin pian suru-uutisen: tyttö oli karannut, eikä vieläkään tullut takaisin, ja hänen pelättiin eksyneen Suureen Erämaahan. Kauhistuneena nuorukainen päätti lähteä tyttöä etsimään. Väsymättä hän etsi monta päivää, monta yötä, kunnes oli jo kaukana leiristä ja vesi alkoi vähentyä. Tietäen, että vesi riittäisi enää vain yhden hengen paluumatkaan hän jatkoi eteenpäin, kunnes löysi tytön makaamasta maasta väsyneenä. Tyttö oli jopa kauniimpi kuin hän oli uskonutkaan. Hän antoi tytölle vettä virkistääkseen ja he lähtivät kävelemään leiriä kohti, sillä totisesti oli tyttö kadottanut suunnan. Nuorukainen ei juonut enää pisaraakaan vettä, koska tarpeeksi sitä ei ollut. Lopulta kuuma aurinko alkoi viedä häneltä voimia, ja hän kertoi neidolle olevansa tälle kaavailtu sulhanen, vaikkei häitä nyt sitten tulisikaan, ja käski tämän ottaa loppu vesi ja palata kotiinsa. Tällöin neito tajusi, ettei vesi riittäisi molempien palata, ja liikuttui. Hän kertoi kuinka oli heti mieltynyt nuorukaiseen tämän hänet löydettyään, ja kuinka haluaisi tämän puolisoksi tulla. Hän kertoi karanneensa, koska ei luottanut isänsä arvioon nuorukaisesta. Kuinka tyttö katuikaan! Nuorukainen luuhistui lopulta väsyneenä maahan, neito suuteli häntä ja hän painoi silmänsä uupuneena kiinni. Kuinka katkerasti ja katuen, surun viiltämänä neito itkikään. Silloin jumalat katsoivat maahan, ja näkivät nuorukaisen uhrautuvaisuuden. Neidon kyyneleet valuivat virraten alas kuoppaan jonka jumalat tekivät, ja sille paikalle syntyi järvi, josta nuorukainen sai juodakseen. Neito vannoi, ettei enää koskaan kääntäisi selkäänsä puolisolleen tai jättäisi isänsä neuvoa kuulematta, ja jumalat katsoivat sitä liittoa suopeasti loppuun asti.