Historia (lyhyt)

Rajakatseen pohjoisten maiden historiaa lyhyesti
Historialliset aikakirjat ja miesmuistin tapahtumat.

Aluksi tämä pohjoinen, ilmastoltaan ja luonnoltaan karu ja luotaantyöntävä maa oli ihmisten
mielenkiinnon ulkopuolella. Metsäläisiä, tuota lyhytkasvuista eränkävijä- ja paimentolaiskansaa
erämaissa toki liikuskeli, mutta varsinaisia ihmisiä ei alueella juurikaan asunut. Muutamat harvat ihmiset
saattoivat kyetä tuossa laajassa erämaassa asua ja tulla toimeen metsäläisten tavoin, riistaa
metsästämällä, kaloja kalastamalla ja turkiksia kauppatavarakseen pyydystämällä. Jossain vaiheessa
tapahtui kuitenkin sellaista, mikä tuli muuttamaan tuon alueen tulevaisuuden. Nimeltä tuntematon
metsäläinen löysi kallioisilla kukkuloilla ja mäenrinteillä kulkiessaan suurehkon, kimmaltelevan
kivenkappaleen, jalokiven. Metsäläinen myi kiven pilkkahinnasta eräälle tapaamalleen ihmiselle ja kivi
kulkeutui tämän jälkeen nopeasti etelää kohden ihmiseltä toiselle. Lopuksi se päätyi salatieteitä eli
taikuutta osaavan ihmisen sormiin. Tämä totesi yllätyksekseen, ettei kivi ollut vain jalokivi, vaan vieläkin
kallisarvoisempi. Se oli "voimakivi", jalokivi, johon oli aikojen kuluessa kasautunut salaperäisiä voimia.
Taikuuden harjoittamisessa voimakivet olivat tarpeellisia, sillä tietyt menetelmät hallitseva henkilö saattoi
ammentaa kivistä niiden salaperäisiä voimia. Eipä aikaakaan, kun pohjoiseen jo suuntasi näitä henkilöitä
ja heillä oli aikomuksenaan ottaa käyttöön tuon alueen ilmeisen arvokkaat luonnonvarat. Nämä pohjoiset
maat olivatkin tiettävästi ainut paikka, jossa suurimääräisesti voimakiviä esiintyi.

Vuosien kuluessa pohjoiseen kulkeutui satoja ja lopulta jopa tuhansia ihmisiä, joilla kaikilla oli sama
tavoite tehdä elantonsa mahtavien kivien kaupasta ja tuotannosta. Alueelle siirtyi mahtavia perheitä,
uskontokuntia ja taikureiden koulukuntia, joilla kaikilla oli yhdistävänä tekijänä taito käsitellä, käyttää ja
kaupata alueen jalokiviä. Taito käyttää jalokiviä ei kuitenkaan ollut kauhean yleinen, joten siitä tulikin
tarkoin varjeltu salaisuus. Suurin osa alueelle tulleista ihmisistä olikin tavallisia tallaajia, joista pohjoiseen
tullessaan tuli kaivosmiehiä ja käsityöläisiä hankkimaan jalokiviä niitä tarvitseville. Suuri osa muuttajista
oli myös tavallisia talonpoikia, jotka lähtivät mukaan omia maitaan etsimään. Laajenevan
kaivostoiminnan myötä löytyi jalokivien lisäksi myös hopeaa, kuparia, rautaa sekä vähäisessä määrin
kultaakin, mutta nuo metalliesiintymät tuskin olisivat yksin saaneet ihmisiä näin suurella joukolla liikkeelle.

Ihmisasutuksen alkuvaiheissa maa oli varsin kesytöntä ja maanvaltaus varsin vapaata, jolloin olot olivat
pitkään rauhattomat. Tällöin alueella kulki pitkin poikin useita rosvojoukkioita, eivätkä alueen
ensimmäiset vallanpitäjät näiden toiminnasta paljoa poikenneet. Olojen ollessa rauhattomat alkoi
kuitenkin esiintyä pyrkimyksiä luoda vakiintuneet ja rauhallisemmat olosuhteet. Pappiskunnat koettivat
luoda yhtenäisyyttä ihmisten välille ja ohjata ihmisiä oikeaan uskoon, omaksumaan oikeat tavat ja
uskomukset ja luopumaan monista, metsäläisten kanssa yhteisistä villeistä uskonnonharjoittamistavoista.
Myös muunlaiset yhteisöt ja järjestöt tulivat säätelemään elämää täällä pohjoisessa. Vaikutusvaltaisimpia
olivat eräänlaiset kauppiaskillat, jalokivikillat, jotka harjoittivat kaivostoimintaa, järjestivät kauppaa ja
kaivossuhteita. Nämä olivat huolestuneita olojen rauhattomuudesta ja suhtautuivat myönteisesti, kun
eräät riittävän vaikutusvaltaiset ja varakkaat miehet alkoivat toden teolla luoda pohjaa järjestäytyneille
valtioille, samalla tietenkin lisäten ennen kaikkea omaa valtaansa. Nämä mahtavat miehet tulivat
sittemmin kuninkaiksi ja heidän valtaanastumisensa myötä syntyivät Mahtivuoren ja Nohvatovin
valtakunnat.

Asutus keskittyi näillä uusilla mailla varhaisimmille paikoille eli sinne, minne oli ensiksi saavuttu.
Kaivostoiminta kuitenkin vanhojen kaivosten ehtyessä siirtyi pohjoisemmaksi ja näin uudisasutustakin
syntyi kaiken aikaa kauemmaksi ja kauemmaksi pohjoiseen. Aluksi valtakuntien kuninkaiden kiinnostus
oli hyvin vähäinen tähän pohjoisempaan tienooseen, vaikka uudet asutetut alueet periaatteessa olikin
jaettu valtakuntien kesken. Valtaa paikan päällä pohjoisemmassa pitivät alueelle siirtyneet voimakkaat
perheet, temppelikunnat ja koulukunnat, jotka kaikki harjoittivat jalokivikauppaa. Metsäläiset vastustivat
tätä heidän metsästysmaidensa haltuunottoa ja vaativat korvausta ihmisten toiminnasta sekä osuutta
maista pysyvään käyttöönsä. Ihmiset eivät suostuneet jakamaan maita ahtaalle pakottamiensa
metsäläisten kanssa, vaan ajoivat nämä aina yleensä menemään valtaamiltaan mailta. Metsäläiset eivät
kyenneet voimaperäisesti tätä valloitusta vastustamaan, vaan joutuivat ihmisasutuksen edetessä
vetäytymään entistä enemmän pohjoista kohden. Uudet jalokiviä himoitsevat tulokkaat kuitenkin hiljaa
siirtyivät perässä pohjoiseen uusien jalokiviesiintymien perässä vanhojen ehtyessä yllättävän nopeasti.

Usein erimielisyydet maa-alueista kärjistyivät pohjoisessa avoimiksi yhteenotoiksi, joissa
alkuperäisväestö eli metsäläiset lähes poikkeuksetta joutui alakynteen ja pakenemaan
jalokivikauppiaiden koulutettujen palkka-armeijoiden tehokkaan käsittelyn tieltä. Metsäläisten karkotus
ei kuitenkaan jäänyt ainoiksi sotatoimiksi, vaan ahneus ja kateus saivat jalokivikillat kilpailemaan
keskenään jalokiviesiintymistä. Pian välit kylmenivätkin monien jalokivikauppaa harjoittavien ryhmien
kesken ja avoin sota syttyi täyteen roihuun. Sodan riehuessa monet menettivät henkensä ja kauppa
hyytyi pohjalukemiin, kunnes sodan haitallisuus pakotti aluetta hallitsevien kahden kuningashuoneen
puuttumista tapahtumiin. Tällöin raja muotoutui kahden valtion välille jakaen pohjoisen maan läntiseen ja
itäiseen osaan, joista läntisen alueen kuningashuone sijaitsi kauempana etelässä ja itäisen alueen
kuningashuone kauempana kaakossa. Kuninkaiden itsensä suora vaikutus jäi silti edelleen hyvin
vähäiseksi, mutta läntisen valtakunnan pohjoisosaan läänitettiin uusi aatelinen, joka voimakkaalla kädellä
hallitsi aluetta aina kuolemaansa saakka. Läänitys oli perinnöllinen, mutta tulevat perilliset eivät olleet
yhtä kykeneviä hallitsijoita kuin isänsä, Geofrius Ensimmäinen. Itäisen valtakunnan pohjoisosien hallinto
jäi enemmän alueen jalokivikauppiaiden käsiin, vaikka kuninkaan edustajia tulikin pysyvästi alueelle.
Vaikka olot näin alueella rauhoittuivatkin näennäisesti, jatkuivat rajaselkkaukset pitkään vielä puhjeten
suuremmiksikin taisteluiksi. Avointa laajamittaista sotaa ei kuitenkaan vähään aikaan enää nähty.

Vuoriniityn ja Vardakovin maakunnat ovat pysyneet viime vuosina sisäisesti melko levottomina ja
rauhattomina. Usean vuoden ajan on sattunut ja tapahtunut asioita, jotka horjuttavat uskoa pohjoisten
maakuntien mahdollisuuksiin vakiinnuttaa olot. Itse luontokin on vaikuttanut suhtautuvan uudisasutukseen
vihamielisesti, sillä kylmät ja huonot säät ovat pitäneet sadot niukkoina ja monet ihmiset nälkäkuoleman
partaalla. Silti ihminen on tottunut tulemaan toimeen jopa siellä, missä olot ovat epävakaat, kunhan
kannuste pohjoisissa maissa pysymiseen säilyy. Toisin sanoen niin kauan kuin alueen kaivoksista löytyy
voimakiviä, on alueen ihmisillä syy valita kylmä, karu ja pohjoinen maa etelän lämmön ja vehreyden
sijasta.

Rajakatsemaailma