Kirjaudu rajakatsetunnuksella

Suurenmoinen sielunsaatto


Alkukesällä (Hukanmaa 10) Hukanmaalla pyörinyt haltiaksi epäilty outo nainen Havu muuttui ilmeisesti susimaiseksi olennoksi ja katosi Hukanmaan metsiin. Tapahtumat kiirivät Tulitaivaan vaeltajahaltiaheimon korviin.

Havu tunnistettiin lopulta, tosin vain puheiden perusteella Tulitaivaan yksikseen vaeltamaan lähteneeksi jäseneksi nimeltään Neanna Sateentekijä. Paikallinen opastaja oli varma, että Neannan ruumiin oli vallannut eläimen henki ja samalla Sateentekijän sielu oli karkotettu ruumiistaan. Tämän vuoksi opastaja Launa Puronkuiske päätti järjestää Neanna Sateentekijälle oman sielunsaaton. Kyseessä on rituaali, joka tavallisesti tehdään kerran vuodessa kaikille vuoden aikana kuolleille yhteisesti. Rituaalin pitäminen vain yhdelle nimetylle vainajalle on harvinaista.

Sielunsaatto kulki useita päiviä Hukanmaalla poissa ihmisten katseilta. Sielunsaatto päätettiin Hukanmaan "kiellettyyn kylään", siihen samaan kirottuna pidettyyn paikkaan, mistä muistinsa menettänyt nainen, jonka ihmiset Havuksi nimesivät, alunperin löytyi. (Peli alkoi tästä.)

Kulkue saapui tyhjään kylään mukanaan muistorasia ja valittu tuli. Kulkueen pysäyttämisrituaalia tehtiin nuotiopaikan luona. Paikalle ilmestyi outo mies, mutta rituaalia ei keskeytetty. Kun opastaja ilmoitti, että nyt oli vapaan oleilun aika, päällikkö Shima lähti jututtamaan outoa miestä yhdessä Tunin kanssa. Pian muutkin tulivat kuuntelemaan.

Mies vaikutti heikkomieliseltä. "Kylähullu" oli kuulemma sana, mitä ihmiset hänenlaisistaan käyttävät. Miehessä oli selvästi haltiaverta, vaikkakaan ei paljoa. Mies osasi vain mahtivuoren kieltä. Hän sanoi nimekseen Pietu. Hän kertoi ihmisten paikallisen johtajan Urho Hukanpään kieltäneen ketään tulemasta tähän kylään. Itse hän kertoi vaeltelevansa ympäriinsä, mutta tarvittaessa ihmiset huolehtivat hänestä kyllä. Pietu puhui hieman sekavasti, mutta hän väitti olleensa paikalla, kun Havu löydettiin. Lisäksi hän sanoi tavanneensa yhden haltian, joka siis oli näyttänyt hänelle korvansa, jo ennen kuin hän näki sielunsaattokulkueen.

Pietu päätettiin jättää rauhaan. Hän lupasi, että ei puhuisi näkemästään muille. Tämä päällikön päätös herätti nurinaa osassa haltioita. Kuka nyt luottaa melkein ihmiseen, joka ei edes haltiakieltä osaa, ja joka on vielä heikkomielinen? Toisaalta, kukapa kylähullun puhteita liikaa uskoisi?

Kaikki haltiat tunsivat alueen olevan outo. Opastaja Launa kertoi, ettei hänellä ollut yhteyttä luontoon kylässä. Rajahaltia Karo puolestaan totesi, että taikuus ei toiminut kylässä. Täysin poikkeuksellista.

Karo, ja moni muukin, alkoi sitten tutkia alueita tarkemmin. Tämä taikuuden estävä alue paljastui lopulta melko pieneksi. Taikuus toimi normaalisti alueen ulkopuolella. Jopa loitsun heittäminen alueen ulkopuolelta sen sisälle tuntui toimivan, mutta alueen sisällä taikuus ei todellakaan toiminut. Taikuuden estävän alueen reunat saatiin määriteltyä ja reunoilta löytyi maalatut kivet. Yhdessä kulmassa kiveen oli maalattu symboli sinisellä värillä, toisessa harmaalla, kolmannessa vihreällä ja neljännessä punaisella. Symbolit olivat yksinkertaisia, mutta silti tuntemattomia. Kiviin ei voinut koskea; ne oli juurrutettu maahan taikuudella ja ne myös puolustivat itseään satuttamalla häntä, joka kiveen yritti koskea.

Puhetta ihmisistä, ruoanlaittoa ja syömistä, puhetta menneestä, puhetta tulevasta... moni haltia uteli myös Pietulta asioita. Hän vastaili kaikenlaista.

Ilta alkoi pimentyä. Metsän reunasta ilmesyi aave, haltiamiehen aave! Eiväthän haltiat aaveita pelkää, ainakaan paljoa, mutta haltia-aave tuntui todella oudolta. "Ihmisethän ne kummittelee, tai metsäläiset! Eiväthän haltiat kummittele." Niin tuntui moni ajattelevan.

Aave kulki taikuuden estävän alueen rajaavat kivet läpi. Hän kumartui aina koskettamaan kiveä. Aluksi aave ei vastannut puheisiin. Vähitellen aave alkoi kuiskailla ja vaikutti tajuavan paikalla olevat elävät. Vanha Reena puhutteli aavetta. Se kuiskaili jotain ja lähestyi Reenaa. Aave kosketti Reenan otsaa, joka pyörtyi siihen paikkaan. Aaveen ääni voimistui. Opastaja Launa puhutteli aavetta. Aave kosketti myös hänen otsaansa ja pökerrytti hänetkin. Sekä Launa että Reena toipuivat kyllä nopeasti. "Kuin jäätä olisi kulkenut pään läpi", he sanoivat.

Aave alkoi puhua selvemmin ja vaikutti jopa saaneen hieman kiinteämmän olomuodon; ainakin kahdesti se vaikutti voivan töniä taikakivien päälle rakennettuja kekoja, joiden tarkoitus oli ollut merkitä kivet. Aave puhui katkonaisesti ja epäselvästi. Katkonaisista vastauksista päätellen turkit, lienevätkö metsäläisiä, olivat kutsuneet susihenkeä nimeltään Hoalin. Susihenki oli vangittu alueelle, ja tämä aave oli itse halunnut jäädä paikalle vartioimaan Hoalinia. Nyt Hoalin oli poissa ja vartija-aave oli epäonnistunut. Aave ei koskaan kertonut omaa nimeään. Sateentekijän nimen hän vaikutti tunnistaneen. "Vein hänet pois täältä", aave sanoi.

Enempää aaveesta ei saatu irti. Haltiat pitivät Sateentekijälle lyhyen muostotilaisuuden ja suorittivat sielunsaaton päättävän rituaalin. Valittu tuli sammutettiin lopuksi ja muistorasia luovutettiin Sateentekijän leskelle vietäväksi muistolehtoon. Haltiat poistuivat kylästä. Aave jäi katselemaan heidän peräänsä.